”Älä nyt murehdi, tää on sun ensimmäinen raskaus. Menee varmaan yliajallekin, tuut vielä toivomaan, että syntyispä se jo.”

En voi sanoa olleeni erityisen kauhuissani tai yllättynyt, kun heräsin äitiyslomani toisena päivänä pissalle, mutta sängystä noustessani housuni kastuivatkin lapsivedestä. Olo oli enemmänkin ”mitäs mä sanoin” -tyyppinen katkeruus. Lisäksi olin helpottunut siitä, että olimme selvinneet rv35+1 asti (Myy syntyi pari päivää myöhemmin), sillä olin jo viikkoja hokenut synnyttäväni ennenaikaisesti. Viitteitä sellaisesta ei varsinaisesti ollut muutamia supistuksia lukuunottamatta, mutta liekö se sitten oli äidinvaisto tai päätelmä vaikean raskausaikani vaivoista, kuka tietää.

*

”Haluisitko vielä tietää lisää siitä, mitä tarkoittaa, kun lapsi syntyy ennenaikaisesti?”

Synnytyssaliin päästyäni kätilö kertoi meille lyhyesti, mitä voi odottaa, kun lapsi syntyy ennen aikojaan. Vauvojen tarkkailuosasto oli valmis vastaanottamaan pienokaisemme, jos sille olisi tarve.

Myy oli synnyttyään hyvin topakka tapaus: pääsimme vauvojen tarkkailuosaston sijaan yhdessä perhehuoneeseen vieriosastolle. Olin henkisesti valmistautunut nenämahaletkuun ja syömistreeneihin, mutta Myy söi pullosta kuin vanha tekijä. Vieriosastolla päämme yllä roikkui koko ajan musta myrskypilvi: riski vauvojen tarkkailuosastolle joutumisesta oli edelleen olemassa. Myyn verensokerit eivät meinanneet millään korjaantua toivotulle tasolle, ja sen jälkeen Myy hyppäsi sinivalohoidossa useampaan kertaan, sillä bilirubiinitasot nousivat aina hoidon loputtua uudelleen.

”Joko ootte kotona? Tulisin katsomaan vauvaa huomenna!”

Sairaala-aika oli minulle henkisesti haastava, vaikka sain pitää vauvan vieressäni koko ajan. Koin olevani vankina paikassa, josta olisin voinut kenenkään estelemättä kävellä ulos koska tahansa. Oloani ei helpottanut jatkuvat kyselyt kotiutumisemme ajankohdasta lähipiiriltämme; vaikka vietimme osastolla vain viikon, se tuntui todella pitkältä ajalta.

Kotona ja sairaalassa arki iski vasten kasvoja rajusti, sillä juuri mikään ei mennyt niin kuin ajattelin. Olen kirjoittanut mm. äidinrakkaudesta ja vauvaan kiintymisestä sekä imettämisestä blogiin aiemmin. Linkit teksteihin löytyvät sanojen takaa ja koen, että niissäkin keskosuus on pelannut isoa osaa.

”Vauva 8 viikkoa ei hymyile”

Koen välillä, etten kuulu keskosäitien joukkoon, sillä oma lapseni ei ollut vauvojen tarkkailuosastolla. En tiedä, miltä se tuntuu. Minä olen kuitenkin taistellut kotona taisteluita, joiden juuret ovat selkeästi olleet keskosuudessa. Ennen kaikkea meille tuli erittäin tutuksi kalenteri-iän ja korjatun iän ero!

Ensimmäisen kerran tajusin Myyn kehittyvän korjatun iän mukaisesti, kun Facebook-ryhmäni seinä alkoi täyttyä sosiaalisten hymyjen kuvaketjuista. Jopa viikkoja Myyn jälkeen syntyneet vauvat hymyilivät vanhemmilleen kauniisti, mutta itse sain vain haaveilla moisesta. Hymy tuli ajallaan, kuuden viikon korjatussa iässä, mutta se oli vain esimakua siihen, mitä kaikkea pääsisinkään stressaamaan.

Aloin pelätä, että Myy ei koskaan oppisikaan jotain taitoa. Tuntui pahalta, kun Myytä nuorempi lapsi nousi seisomaan tukea vasten, kun omani ei edes osannut ryömiä. Kovan koulun kautta ymmärsin, että kaikki oppivat asioita yksilölliseen tahtiinsa, ja meillä keskosuudellakin oli varmasti näissä asioissa näppinsä pelissä. En esimerkiksi tuolloin huomioinut sitä energian määrää, jonka Myy oli käyttänyt kasvaakseen -2 käyrältä +1,5 käyrälle erittäin pienessä ajassa.

*

Emme osaa sanoa, miksi hän syntyi näin ajoissa.”

Olen miettinyt syitä Myyn keskosuudelle aina välillä. Oliko syynä kenties se, että päivää ennen lapsivesien menoa meinasin kompastua ulkona? Tai se, että olin viimeisen viikon sisään matkustanut useita tunteja autolla? Olisinko voinut tehdä jotain toisin?

Lisäksi pohdin välillä, voiko seuraava lapseni syntyä myös keskosena? Ensi kierroksella mielummin synnyttäisin lapseni täysiaikaisena, mutta mielessä on käynyt, että jos seuraava syntyy vieläkin aiemmin. Toisaalta kaikkea voi pelätä, eikä sairauksia kannata sairastaa etukäteen. Täytyy vain reagoida ajoissa oman voinnin muutoksiin ja esimerkiksi jäädä sairaslomalle kun siltä tuntuu.

Maailma juhlistaa 17. marraskuuta kansainvälistä keskospäivää. On ihanaa, että tuolloin muistetaan niitä kaikista pienimpiä taistelijoita, joilla on jokaisella kova työ kasvaa ja oppia maailman tavoille kohdun ulkopuolella, vaikka siihen ei välttämättä olisi vielä valmiuksia.

Ja voimia sinulle, keskosen äiti tai isä, joka valvoo pienensä vierellä huolesta mykkänä. En halua sanoa, että kyllä se siitä, koska kaikkien kohdalla asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Teet tärkeää työtä kun pidät lähellä, huolehdit, olet läsnä ja pumppaat maitoja. Pieni vauvasi on hauras, mutta älyttömän sitkeä tyyppi!

JANIKA