Ensihaukkaus päiväkotielämää

D341D848-7AE5-40D8-B637-CEFA11247EA9.jpeg

Meillä on nyt viikon ajan eletty uudenlaista arkea. Myyllä oli ensimmäinen täysi viikko päiväkodissa, ja minä tein heti kuusi päivää töitä putkeen sopimuksen alettua. Ajattelin tulla tänne purkamaan fiiliksiä, etenkin Myystä ja päiväkodista.

Minulla on ollut todella positiivinen olo Myyn päiväkodista ja ryhmästä heti tutustumishetkestä alkaen. Olo on entisestään voimistunut, ja päiväkodista on välittömästi tullut luonnollinen osa elämäämme. Kommunikaatio toimii täydellisesti ja tarpeemme (etenkin Myyn tarpeet) huomioidaan moitteettomasti. Myyn voi jättää hoitoon ilman huolen häivää. Lapsiin todella panostetaan, ryhmän aikuiset välittävät aidosti kaikista. Olemme saaneet viestejä ja kuvia päivän touhuista. Kuvissa esiintyy onnellinen, hymyilevä lapsi.

Helpoksi tämän tekee myös itse päikkyläinen. Olemme saaneet nyt osaksemme taivastelua siitä, kuinka luonnollisesti Myy on päässyt osaksi ryhmää. Sopeutuminen päiväkotiin on kuulemma sujunut poikkeuksellisen helposti: Myy leikkii, syö ja nukkuu erinomaisesti. Aamuisin parkkipaikalla Myy huutaa usein ”jee!”, koska tietää, että pääsee leikkimään toisten lasten kanssa. Ainoat itkut on tullut lähinnä siitä, että äiti on tullut hakemaan kotiin, ja vielä olisi vähän leikit kesken.

Viime viikolla Myytä hakiessani yksi ryhmän hoitajista totesi minulle, että Myy on selvästi hyvin kasvatettu ja perusturvallisuus on kunnossa. Oikein paisuin ylpeydestä Myytä ja meitä vanhempia kohtaan. Taputtelin itseäni olkapäälle: hyvä me!

Hassuinta on huomata, kuinka paljon Myy on muuttunut ihan lyhyessä ajassa. Päiväkodin myötä Myylle on tullut myös elämä, josta me emme tiedä puoliakaan: on uusia kavereita ja leikkejä. Ensin hieman hätkähdin tätä, sillä olen tähän asti aina tiennyt kaikesta kaiken, mutta pieni askel itsenäisyyteen tuntuu aika terveeltä. Aika hoidon aloittamiseen oli selvästi juuri oikea.

Tämän Myyn oman elämän on huomannut kaikista eniten siitä, että Myylle on kehittynyt uusia taitoja ja tapoja, sekä hassuja sanoja. Yksittäisillä sanoilla kommunikoiva 2-vuotiaani on ottanut ison harppauksen puheessa, ja esimerkiksi tänään hän jo huusi Murulle ”pois siitä!” kesken majaleikin. Lisäksi puheeseen on ilmestynyt vaativa huudahdus ”MINUN!”, sekä vahinkoihin liitettävä ”hups”. Tänään Myy on luetellut ääneen myös numeroita ja tutun ”nounounou”-komennuksen lisäksi hän on alkanut heiluttaa moittivasti sormeaan. Kaikki nämä tavat ja sanat ovat jotenkin aivan äärettömän humoristisia, ja on hassua huomata, kuinka tiukasti jotkut jutut jäävät taaperon päähän pyörimään.

Tiedän, tämä kuulostaa juuri sellaiselta somekuvan kiillotukselta, jota vihaan. Mutta kun meidän päikyn aloitus on sujunut niin älyttömän hyvin, että parempaa ei olisi voinut edes toivoa! Ja kyllähän Myy on myös reagoinut tähän myös raivoten ja itkien. Itkupotkuraivarit säästetään kotiin, kun ensin käyttäydytään hyvin päikyssä usean tunnin ajan. Myy selvästi tsemppaa kovasti hoidossa päivän aikana ja purkaa mieltään sitten tutussa ja turvallisessa ympäristössä rakkailleen. Mutta me kestämme mielenosoitukset, sillä niiden syy on ilmiselvä ja ymmärrettävissä.

Lähdin tähän päiväkotihommaan vähän varovaisella mielellä, sillä valitettavan usein esimerkiksi Facebook-ryhmistä voi lukea kaikenlaisia negatiivisia kommentteja päiväkotien toiminnasta ja hoidon laadusta. Tällä hetkellä somessa ja mediassa päiväkoteja koskien ovat pinnalla mm. liian suuret ryhmäkoot, äärimmilleen venytetty henkilökunta ja leikkirahat. Nämä asiat huolestuttavat myös meitä vanhempia, sillä haluan, että lapsestani huolta pitävät ihmiset jaksavat työssään ja tulevat kohdelluksi oikeudenmukaisesti.

En kuitenkaan ole päivääkään katunut päätöstäni laittaa Myy päiväkotiin. Kaikki sujuu mallikkaasti. Ja jos ei sujuisi, niin puhuisin suoraan päiväkodin henkilökunnan kanssa, enkä vain avautuisi johonkin Facebook-ryhmään tuntemuksistani. Sillä tavalla asioihin saa muutosta, kun palaute menee perille kohteeseen.

JANIKA

PS. Olin ihan varma, että kuolen työtaakkani alle, sillä töissä on ollut aivan äärettömän kiireistä. Sen sijaan kiireiden ansiosta viikko on vierähtänyt ohi silmänräpäyksessä, enkä koe edes olevani erityisen rasittunut, vaikka kolmivuorotyö antoi vuorojen puolesta parastaan minulle: aamun, pari iltaa ja yövuorot kirsikkana kakun päälle. Myytä vaan on ollut hirveä ikävä.

perhe lapset vanhemmuus

F50.8 Ahmintahäiriö

Moni tietää varmasti edes jonkun, joka on joskus kärsinyt jonkin sortin syömishäiriöstä. Kaikki, jotka henkilökohtaisesti tuntevat minut, voivat ainakin myöntää kuuluvansa niihin ihmisiin. En useinkaan puhu syömishäiriöstäni, vaikka se on edelleen tietyllä tavalla läsnä elämässäni.

67A8BA0E-356A-4A16-AA97-23824E8A8ED6.jpeg

Ahmintahäiriö, lyhyesti: Ensinnäkin, ahmintahäiriötä (Binge Eating Disorder, eli BED) ei tule sekoittaa ahmimishäiriöön (bulimia nervosa), vaikka suomenkieliset nimet taudeille ovat aika samanlaiset. Ahmintahäiriö on yleisin epätyypillinen syömishäiriö ja diagnoosina kohtuullisen uusi. Ahmintahäiriön diagnoosia varten tulee täyttyä tietyt kriteerit: 

  1. Toistuvia ahmimiskohtauksia, joihin liittyy poikkeuksellisen suuria annoksia ja/tai tunne siitä, ettei syömistä pysty kontrolloimaan.
  2. Ahmimiskohtauksiin liittyy vähintään kolme seuraavista oireista: epätavallisen nopea syömistahti, syöminen kunnes olo on epämukavan täysi, suurien määrien syöminen ilman varsinaista näläntunnetta, ahmiminen yksin häpeän takia, ylensyöntiä seuraa itseinhon, masennuksen ja syyllisyyden tunteita.
  3. Ahmintaan liittyy voimakasta ahdistusta.
  4. Ahmintakohtauksia vähintään kerran viikossa kolmen kuukauden ajan.

On olemassa myös diagnoosi tilalle, jossa ahmintahäiriön diagnostiset kriteerit täyttyvät vain osittain. Jos kiinnostuit lukemaan lisää, niin täältä Käypä hoidon sivuilta löytyy hyvin tietoa. Huomautan, ettei kellään ole automaattisesti ahmintahäiriötä, jos kerran tai pari kertaa syö suklaalevyn yhdeltä istumalta stressiin. Myöskään tunnesyöminen ei ole yhtä kuin ahmintahäiriö.

C1C10DE2-1067-4C5F-A246-3A8126C10087.jpeg

Ensimmäiset muistoni ahmintahäiriöstä sijoittuvat yläasteaikoihin. Muistan kokeneeni voimakasta ahdistusta pakonomaisesta syömisestä, joka oli puhjennut samoihin aikoihin, kun kärsin koulukiusaamisesta. En olisi kuitenkaan vielä silloin diagnosoinut itselleni ahmintahäiriötä, mutta merkit olivat ilmassa.

Nämä muistot olivat vahvana mielessäni silloin, kun suhteeni syömiseen sai sairaita piirteitä. Ahmimista esiintyi muutamia kertoja viikossa. Välillä ahmin niin paljon, että olo oli aivan järkyttävä. Toisina kertoina en välttämättä ahminut jättiannoksia, mutta tuntui siltä kuin en jotenkin pystyisi hallitsemaan syömistäni. Saatoin syödä kaikenlaista, kuten suklaata tai jäätelöä, mutta pahimmillaan olen esimerkiksi syönyt lusikalla sokeria suoraan pussista.

Minulle on jäänyt elävästi mieleen kerta, jolloin söin suklaapatukoita autossa kaupan parkkipaikalla. Jo patukoita ostaessa tuntui, että päässäni oli napsahtanut joku vipu päälle, ja oli vain kiire saada jotain syötävää. Autossa tungin patukoita suuhun pikavauhtia, mitään maistamatta, ja koitin olla hyperventiloimatta, koska paniikki koputteli takaraivossa. Kyse ei ollut nälästä tai edes makeanhimosta, vaan pakonomaisesta tarpeesta syödä. Kun olin valmis, siivosin roskat huolellisesti roskikseen, eli piilotin todisteet. Hävetti, harmitti, oksetti ja kauhistutti. En ollut syönyt montaa patukkaa, mutta en ollut voinut estää itseäni syömästä niitä. En voinut lopettaa, vaikka olisin halunnut, vaan sydän tykyttäen tungin suun täyteen patukkaa toisen perään.

Tämä tapahtui syksyllä 2015. Tuolloin minulla todettiin vaikea ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus, ja uskon niiden olevan vahvasti yhteydessä syömiskäyttäytymiseeni. Aloitin masennuslääkityksen ja aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla sekä ravitsemusterapiassa. Vointini parantuessa aloin taas saada otetta järkevästä syömisestä.

Nykyään huomaan hieman epäuskoisena ajattelevani, että koko ahmiminen oli ihan käsittämätöntä. Joskus mietin, että oliko tuo diagnoosi minulle sittenkään oikea, tai oliko ongelma todella niin vakava, kuin muistan. Jos vaikka masennus ja ahdistus tuovat hieman värikynää muistoihini?

Sitten tulee se hetki, kun ahmintahäiriöni muistuttaa olemassaolostaan. En ole ahminut enää aikoihin, mutta välillä tunnen hassuja pyrähdyksiä ajatuksissani liittyen syömiseen. Niissä tilanteissa tunnistan ajatukseni olevan poikkeuksellinen, eikä ehkä täysin terve. En pysty nykyään syömään mitään salaa, sillä saan välittömästi voimakkaita tunnemuistoja ahmimisen piilottelusta ajalta, jolloin tein niin. Jos vaikka ostan itselleni kaupasta suklaapatukan, enkä kerro siitä Murulle, koen usein voimakkaita syyllisyyden tunteita ja tietyllä tavalla ahdistustakin. 

Lisäksi olen huomannut, etten voi ryhtyä dieetille, jossa näläntunne on jollain tapaa läsnä. Saan kyllä jotenkuten pidettyä langat käsissä syömisen suhteen, mutta pakonomaiset ahmimisajatukset nousevat herkästi pintaan. Ravitsemusterapeuttini neuvoikin minua aikoinaan, että saisin jalansijaa ahmimisen kontrolloimiseen oikeanlaisella syömisellä ja sen avulla saavutetulla kylläisyydentunteella (vaikka kyllä sitä ahmimista aikoinaan tapahtui, vaikka ei ollut yhtään nälkä).

Suhteeni ruokaan ei vieläkään ole täysin priima: olen ehdottomasti tunnesyöntiin taipuvainen ihminen, sokeriaddikti ja mielihalujen uhri. Minulle ei voi vitsillä sanoa, että tekisi mieli mäkkiä, koska sitä on sitten haettava. Koen, että olen jo pidemmän aikaa hakenut jalansijaa oikeanlaisen syömisen suhteen, mutta tietyllä tapaa jännitän muutoksia ja erityisesti sitä, että en kokisi oloani kylläiseksi. Se tunne tuntuu olevan minulle tietynlainen pelastusrengas, joka estää hukkumasta. 

JANIKA

suhteet oma-elama mieli hyva-olo