Pöytävaraus kahdelle

Kävin Murun kanssa treffeillä. Ihan vaan syömässä sushia, mutta kuitenkin. Olemme joutuneet siirtämään sushin syömistä jo pariin otteeseen, joten tätä oli odotettu.

Kävimme treffeillä jo toista kertaa pienen ajan sisään, mutta sekin oli puhtaasti siksi, ettemme viime viikonloppuna ehtineet sekä elokuviin että syömään. Tätä aiemmin taisimme treffailla joulukuussa, joten edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää tovi.

Emme ole aina käyneet treffeillä, mutta olemme kantapään kautta joutuneet opettelemaan tasapainoa oman, parisuhteen ja perheen yhteisen ajan välillä. Yhteisiin vuosiimme on mahtunut monenmoista vaihetta tämänkin asian suhteen.

Seurustelumme ensimmäiset kuukaudet olimme yhdessä melkein jatkuvasti. Muru oli ensimmäinen, joka puhalsi pelin poikki, ja vaati enemmän omaa aikaa. Koen, että viimeistään armeija-aikana suhteemme löysi terveen tasapainon yhdessä vietetyn ajan suhteen: joskus oli ihan ok keskittyä vain omaan itseensä.

Muutimme pian armeijan jälkeen yhteen, ja olimme taas uuden kriisin edessä: yhtäkkiä toinen oli jatkuvasti siinä, eikä omassa kodissa päässyt edes hetkeksi karkuun. Piti opetella siihen, että vaikka olimme samassa tilassa, sen ei aina täytynyt tarkoittaa sitä, että olemme yhdessä. Tietyllä tavalla tämä oli itsenäisintä aikaa, mitä olin koko seurustelumme aikana kokenut.

Kun saimme lapsen, elimme edelleen tätä yllämainittua elämää. Tuolloin panostimme perheen yhteiseen aikaan täysillä, mutta lapsen mentyä nukkumaan vetäydyimme kumpikin omiin oloihimme. Meillä kesti Myyn syntymisen jälkeen noin vuosi ymmärtää, että vanhemmuus ei ole yhtä kuin parisuhde. Yhtäkkiä tajusimme, ettemme ole enää muuta kuin äiti ja isi. Kriisihän siitä syntyi, mutta sen ansiosta osaamme nykyään ottaa aikaa myös parisuhteelle.

Vielä (melkein) kymmenen yhteisen vuoden jälkeen me harjoittelemme sitä, kuinka olla yhdessä ja onnellisia. Harjoittelu tuskin loppuu koskaan, sillä on parisuhdekin tietynlainen työmaa, eikä yksin talouden pyörittäminen tai lasten kasvattaminen ruoki sitä kuin tiettyyn pisteeseen saakka. Toisaalta joillekin edellämainitut asiat riittävät, mutta meille ei. 

Eikös se olekin niin, että lapsen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana ei saisi erota? Ainakin itse liputan vahvasti tämän teorian puolesta. Tuntuu, että Myyn kasvaessa olemme enemmän ja enemmän sellaisia kuin ennen. Toisen kanssa on kivaa viettää aikaa, juttelemme enemmän, riitelemme järkevämmin ja muistamme useammin pussata. Välillä Myy kiehuu mustasukkaisuudesta, kun eksyn Murun kainaloon. Se on hassua, mutta myös tosi ymmärrettävää, sillä Murun kainalossa on tosi hyvä olla.

JANIKA