Uhmapyllyn tarinoita

Meillä asuu nykyään draamalaama. Tai on asunut jo hetken aikaa, mutta viime aikoina uhma on alkanut nostaa päätään entistä enemmän. Tänään viimeksi olen raahannut huutavaa raivopötköä mukanani sisälle ja puhissut itsekseni, että paljon onnea vaan meille! Uhma alkaa vasta nostaa päätään ja laittaa nyt jo puhaltelemaan – ja tuo lapsi on vain 1,5-vuotias! 

Halusin kerätä meidän uhmatuhman tämän hetkisistä hermoromahduksen aiheuttajista oikein listan. Siellä tuskin on mitään sellaista, mihin ei muut äidit pystyisi samaistumaan. 

Pukeminen. Jos Myy huomaa, että pitäisi pukea, hän ei missään nimessä tule luokse, vaan hänet täytyy hakea pukemaan. Lisäksi, kun Muru pukee Myytä niin Myy pistää parastaan kaikkien temppujen suhteen. Lankuttaa, kiemurtelee, riisuu, huutaa, itkee, yrittää karata.

Siirtymiset. Nämä ovat minun ja Myyn kesken isoin ongelmaa tuottava juttu. Viimeksi tänään mietin, että kuinkahan monta lasua meistä tehtiin, kun Myy huusi kuin sumutorvi heti, kun tajusi meidän suuntavan neuvolasta kotiin, ja sitten lisää, kun lähdimme kotoa lounaalle. Olen jo keksinyt keinoja raivon hillitsemiseen kotoa lähtiessä, mutta suoraan sanottuna motivaatio uloslähtemisen suhteen on hukassa, kun sekä sinne meno että sieltä poistulo on kuin painisi MM-tasolla naurettavan voimakkaan ja äänekkään taaperon kanssa.

Syöminen. Yleisesti ottaen sujuu hyvin, mutta nyt on alkanut leijua ilmassa jonkinsortin nirsoilua. Toisena päivänä puuro uppoaa kuin kuumille kiville, seuraavana päivänä sama puuro on ihan alhaista ruokaa hänen korkeudelleen. Jos ruoka ei kelpaa, Myy kääntää päänsä sivuun suu supussa ja vingahtaa. Se tarkoittaa, että kiitos riittää. Ennen niin ennakkoluuloton maistelija ei nykyään välttämättä suostu maistamaan edes lempiruokaansa pastaa, jos sille tuulelle sattuu.

Odottaminen. No, tätä tuskin tarvii avata sen enempää. 

Äiti menee toiseen huoneeseen. Vaikka ilmoittaisin mihin olen menossa tässä meidän massiivisessa kaksiossamme, huoneesta poistumisen on välillä aivan liikaa Myylle. En muista milloin viimeksi olen saattanut jättää Myyn yksinään toiseen huoneeseen edes siksi aikaa, että haen makuuhuoneesta tutin. En ole häntä koskaan mihinkään hylännyt, mutta ilmeisesti hän epäilee näin tapahtuvan.

Kieltäminen. Tästä ei varsinaisesti revitä peliverkkareita, mutta uutena uhmakkaana piirteenä kiellot laittavat naurattamaan ja kokeilemaan kiellettyä uudelleen. Se pirullinen ilme, mikä Myyn kasvoille nousee, saa minut kiristelemään hampaitani (ja valitettavasti myös nauramaan)! 

Käveleminen ja syli. Joskus jalat eivät kanna. Näitä tilanteita kutsun X-raivareiksi, koska yleensä neiti taapero makaa maassa raajat levällään ja huutaa! Hän haluaa syliin, johon ei kuitenkaan halua. En oikein osaa laittaa häntä levitoimaan missään sylin ja maan välitilassakaan, niin kyllähän sellaisesta hermot menee! Lisäksi löysäksi heittäytyminen kesken kävelyn tai vastaanlaittaminen, kun yrittää kantaa… Tänään ajattelin, että ulkopuolisille näytti varmaan tosi mielenkiintoiselta se, kun nostin huutavan pötkön kainalooni, ja lähdin kiikuttamaan sitä kohti kotia. 

Että kyllä minä olen taas ollut ihan paska mutsi Myylle, ja saanut myös tuta sen. Nyt makaan pimeässä makuuhuoneessa, sillä influenssarokotuksen sivuoireet potkaisivat huolella. Myy kyselee olohuoneessa murulta: ”Äiti? Äiti?”. Taidan piileskellä täällä vielä hetken, ainakin iltapuuron ajan.

– Janika