Minä pelkään.

Toimitus kehoitti tässä joku päivä sitten kysymään itseltä, että mitä minulle kuuluu.

Facebookissa kerron, että oikein hyvää kuuluu. Ja niinhän se onkin, moni asia on hyvin ja monesta asiasta olen onnellinen. Koti on ollut lievä kaaos, mutta olen saanut sen siivottua kohtuulliseen kuntoon. Sellaiseen, että täällä on mukava olla. Minulle kuuluu hyvää, teen mukavia asioita ystävien kanssa ja nautin elämästä.

Ja sitten minä pelkään. Pelkään enemmän, kuin itse tajuankaan.

En saa joitain asioita tehtyä, koska minä pelkään lopputulosta. Pelkään, että saan kieltäviä vastauksia, etten ole tarpeeksi hyvä, etten osaa osoittaa olevani tarpeeksi hyvä. On turvallisempaa mennä sieltä, missä aita on matalin. Odottaa ja tehdä asiat helpoimman kautta. Tai olla tekemättä. Koska minua pelottaa. Kauhistuttaa.

Ja sitten ihmissuhteet. Olen tavannut kiinnostavan ihmisen, johon tutustuminen tosin on erinäisistä syistä johtuen hankalaa ja ah niin ihanan naamakirjan varassa. Minä en tiedä mitä hän minusta ajattelee. Mutta minä olen kiinnostunut hänestä ja tahtoisin tutustua häneen paremmin. Ja sitten kun me taas keskustelemme, minä päätän vakaasti, että eihän toista tietenkään kiinnosta, miten voisikaan kiinnostaa. Ja minä tempaisen ympärilleni niin korkeat muurit, ettei niistä kannata yrittää kiivetä yli. En minä sitä toiselle näytä, mutta minä tunnen sen sisälläni. Tunnen sen kaiken kasvavana paniikkina, raskaana ja epätasaisena hengityksenä, hengästymisenä, sierainten laajentumisena, pakonomaisena tarpeena tehdä täyskäännös ja juosta henkensä edestä pakoon.

Samaan aikaan minua kiinnostaisi toinen niin hurjan paljon ja samaan aikaan minä pelkään. Pelkään itesäni, pelkään itseni satuttamista, pelkään itseni avaamista toiselle.

Mietin, että olisi parempi vain iskeä joku huono mies. Sellainen, jonka kanssa asiat kuitenkin menisivät päin mäntyä ja päättyisivät. Sitten voisin sanoa, että kyllähän minä tiesin. Että oma oli vikani. Että olen huono nainen, ei minua kannattaisikaan ottaa.

Tämä kaikki on todella hämmentävää, sillä minä olen aina arvostanut itseäni. Tiedän, että minä olen arvokas. Että sinä olet arvokas, että jokainen ihminen on arvokas. Mistä tämä kauhu ja pelko siis kumpuaa?

Minulle kuuluu hyvää, mutta minä olen viime aikoina tajunnut pelkääväni asioita. Tahtoisin sanoa, että asioita, joita ei tarvitse pelätä, mutten tällä hetkellä pysty sanomaan niin. Onneksi muuten kuuluu hyvää, muuten voisin uida aika syvissä vesissä tällä hetkellä. Pitääkö näistä peloista oppia pois? Jos, niin miten?