Sinä et saisi hymyillä

Radiossa soi Softenginen Yellow house. Kappale saa minut hyvälle tuulelle. Tosin se ei ehkä ole täysin oikea sanavalinta. Siinä on jotain kaunista, haikeaa ja voimakasta. ”Maybe I’ll find you there.” Olen aina rakastanut (epäsuoraa) lainausta Greyn anatomiasta, muistaakseni kolmannelta tuotantokaudelta. ”Kaikista pahinta on epätietoisuus, sillä siihen sisältyy toivo.” Hiton toivo. Mahdottoman kaunis asia, onhan se nyt upeaa, että on toivoa. Mutta niin kauan, kuin on toivoa, on mahdotonta päästää irti. Toisinaan se on hyvä asia – ei toivoa pidä ihan kevyesti heittää. Mutta joskus se on yksi iso vankila.

Minä olen kaivannut sinua kahden vuoden ajan, välillä paljon, välillä en pitkiin aikoihin lainkaan. Sinun sanojesi olisi pitänyt viedä kaikki toivo – auttaa minua päästämään irti. Mutta sinun käytöksesi ei koskaan ole auttanut minua luopumaan toivosta. Kai sinä tiedät, että et saisi hymyillä minulle niin aidon iloisesti, kun törmäämme?

Ja toisaalta, niinhän sinun kuuluukin tehdä. Ystävä. Minä välitän sinusta ja minä kaipaan sinua, ystävä.

Radiossa tunnelma vaihtui jo kauan sitten ja se häiritsee. En kuitenkaan jaksa sulkea sitä. Sellaista tämä on, sinä käyt minun mielessäni, tulet kutsumatta, yllättäen, tulet kutsuttuna, et lähde pyydettäessä, katoat, vaikka pyytäisin jäämään. Ja minä olen sinut tämän kaiken kanssa. Minä katselen muita miehiä, ajattelen toisinaan, että tuon kanssa voisin olla onnellinen. Ja ehkä vielä olenkin. Silti minä salaa toivon, että yhtäkkiä sinä koputat ovelleni, et soita ovikelloa. Koputat, kuten sinulla on jostain syystä tapana.

Ja nyt minä tahdon sinut pois ajatuksistani, haluan kahvia, mutta pitäisi tiskata lempimuki. Se ainoa, josta juon kahvia. Teetä juon Muumi-mukeista, jotka valitsen fiiliksen mukaan.

Minä pidän haikeudesta ja kaipuusta. Silloin, kun niiden antaa olla kauniita asioita. Ehkä kauniin kipeitä, muttei pelkästään kipeitä.

Minä menen tiskaamaan.