Kun saa vain olla

Syyskuu. Ikkunasta virtaa sisään viileää, raikasta ilmaa. Tekisi mieli sanoa, että kirpeää, mutta ei se vielä ole sellaista. Nyt se on sellaista, jota on helppo hengittää. Kaiuttimissa soi levy, joka on ”mannaa melankoliaa rakastavalle”. Se tuntuu hyvältä, tuo musiikki. Se antaa luvan hymyillä, koska luonto on kaunis. Se antaa luvan hymyillä haikeasti, koska elämässä on haikeutta. Melankoliaa. Joskus tuntuu, että melankolia on kaunein mahdollinen asia.

Pöydällä on tiskejä. Pitäisi tiskata. Pitäisi tehdä monia asioita. Välillä hieman meinaa ahdistaa to do -lista, mutta juuri nyt on melko tyyni olo. Ehkä se on tuo musiikki ja kaunis harmaus tuolla ikkunan toisella puolella. Ei ahdistava, masentava tai tylsä. Ei, vaan kuulas. Rauhallinen hetki, jona linnut istuvat kaikessa rauhassa sähkölinjalla. Puut eivät huoju tuulessa, saa vain olla.

Minä keitän pian aamukahvin ja käyn töiden kimppuun. Taidan kirjoittaa tämän päivän to do -listan, ettei mitään unohdu, että voin viivata yli sen, mitä olen saanut valmiiksi. Eilen minä olin esittelemässä projektia, joka alkaa olla valmis. Esitystä valmistellessa kaikki oli hyvin, oli varma olo. Minä tiedän, mistä puhun ja hyvillä mielin voin käydä esittelemässä tämän kaiken. Ja sitten aivan arvaamatta iski paniikki. Tai no ei paniikki, mutta ahdistus, stressi, pieni pelko. Kuinka tyhmältä se tuntui. Ja tuntuu nyt – en minä esittelyn koettaessa enää muistanut jännittää. Miksi jännittää, kun tietää tietävänsä mitä tekee? Kaikki on hyvin, ei ole hätää, kaikki menee hyvin, kyllä sinä osaat. Eivät ne lauseet olleetkaan turhia, vaikka aiemmin siltä tuntui.

Helpottavinta oli tietää koko ajan, että minä voin antaa sen jännityksen olla hetken aikaa, kokea sen, kun se selkeästi piti kokea. Annettuani sen olla hetken aikaa voin työntää sen sivuun, kiittää sitä ja toivottaa takaisin sen rauhan ja varmuuden, jonka tiesin vain tehneen tilaa jännitykselle, joka ei ollut lähtenyt pois, vaan väistynyt sivuun.