F32.1
Minä olen viime aikoina kantanut mukanani mustaa koiraa. Välillä olen rapsutellut sitä, välillä se on makoillut olkapäilläni kevyenä. Välillä se on majoittunut rintakehääni raskaana taakkana, valtavana möykkynä.
//www.youtube.com/embed/XiCrniLQGYc
Tällä kaikella on nyt nimi ja se tuntuu helpottavalta. Huonosti nukutut yöt, asioiden lykkääminen, levottomuus – minä en ole syypää. Syypään nimi on F32.1. Tarvittiin paljon huonoja päiviä, ahdistavia bussimatkoja, mukavia keskusteluja tuttujen kanssa, jotka mukavuudesta huolimatta imivät mehut minusta. Ja tarvittiin ystävä, joka varovasti kysyi, että mitä jos et odottaisi tammikuuhun. Mitä, jos et miettisi kaikkea vasta sitten? Mitä, jos pyytäisit apua aikaisemmin?
Tarvittiin myös aika hurjasti rohkeutta, sekä armoa itseltä: ei tarvitse olla koko ajan huono olo, jotta voi pyytää apua. Hassua, kuinka aina on vahvasti ollut sitä mieltä, että apua tulisi hakea ajoissa, että on parempi puuttua aikaisin, jotta vahingot on helpompi korjata. Sitten omalla kohdalla ei kuitenkaan meinaa uskaltaa. ”Moni varmasti voi paljon huonommin. Nytkin minulla on ihan hyvä olo. Minä nauran monille asioille.”
Muistan, kuinka seurasin Robin Williamsin kuolemasta seurannutta keskustelua ja luin upeita kirjoituksia siitä, kuinka viimein pitäisi tajuta, että masennus on sairaus. Itsemurha ei aina ole valinta, vaan sairauden aiheuttama äärimmäinen teko. Minä olen onnekas siinä mielessä, että vaikka en tällä hetkellä voi kovin hyvin, en ole itsetuhoinen. Olen myös onnekas sen suhteen, että minun ei kertaakaan tarvinnut vakuutella, että tarvitsen hoitoa. Minut otettiin heti vakavasti. Niin sen kuuluisi mennä ja toivon, että se todellisuudessa meneekin. Kirjoitin syksyllä siitä, kuinka minun piti mennä rikki, jotta pystyin korjaamaan ihmissuhteen aiheuttamat säröt. Nyt tuntuu hieman samalta – piti saada tuo vapauttava diagnoosi, tieto siitä, että olen sairas, jotta voin parantua.
Uskaltakaa hyvät ihmiset tarttua siihen puhelimeen ajoissa. Ei se helppoa ole, mutta se auttaa.