Minun oikeuteni, sinun oikeutesi
Missä menee itsekkyyden ja omien oikeuksien raja? Mihin asti minulla on oikeus vaatia toista osapuolta puimaan asiaa, joka edelleen painaa minua?
Minä en tiedä. Minä tahdoin olla jo yli kaikesta, sinut kaiken kanssa. Mutta minä en ollutkaan. En tiedä, koska olen. Kaikesta välillämme tapahtuneesta on puhuttu usein, mutta silti minä vielä monen kuukauden jälkeen kerroin toiselle, että tältä minusta nyt tuntuu.
Kaiuttimissa soi syksyisiä, haikeita ja herkkiä kappaleita. Kun heräsin tänään, sade rummutti ikkunalautaan. Sitä jatkui monta tuntia ja minä nautin siitä. Olen iloinen siitä, että tuolla on edelleen harmaata. Harmaata, ja silti minä saan hymyillä. Olla ihan iloinen. Ja toisaalta miettiä sitä, mihin minulla on oikeus. Minä en tahdo satuttaa häntä, en tahdo vaatia häntä vatvomaan menneitä. Mutta mistä minä tiedän, ehkä häneen ei edes satu.
”Love has eyes, it’s not blind” laulaa Damien Rice ja minä en tiedä, pitäisikö tuota uskoa. Minusta tuntuu, että jokainen tässä maailmassa on vähän sokea. Rakkaus kaikista eniten. Ja ehkä se on hyväkin niin, jos kaiken näkisi, se voisi satuttaa liikaa. Itsesuojeluvaisto. Itsesuojelurefleksi. Sydäntä pitää suojella kaikista eniten. Ei täältä muuten selviä hengissä, minä en ainakaan. (Ehkä minä vielä joskus uskallan laskea suojausta vähän enemmän. Tällä hetkellä jokin primitiivinen ääni sisälläni huutaa, että suojaudu. Pelastaudu. Älä tapata itseäsi. Suojaudu.)