Yövollotus: Vain elämää -avautuminen
Minä meinasin kirjoittaa ajatuksia, joita päässä pyörii, kun katsoin kaksi viimeisintä Vain elämää -jaksoa. Itkuksihan se jaksojen katsominen meni. Suoranaiseksi vollotukseksi. Mutta väsyttää siinä määrin, ettei tästä kirjoittamisesta nyt kovin paljoa tule.
Jaksot saivat kuitenkin pohtimaan rakkautta. Minä tahdon saada parisuhteen, jossa minua rakastetaan niin, että melkein sattuu. Kunnioitusta olen saanut kokea ja sitä pidän äärettömän tärkeänä. Mutta tahdon kokea rakkautta, joka tekee minusta kauniin. Meistä kauniin.
Ja pari sanaa sarjasta. Kyllä, kaikki puhuvat siitä. Kyllä, moni itkee sitä katsoessaan. Mutta hitto soikoon sehän se juttu tässä onkin, sarjassa ja ylipäänsä musiikissa. Musiikki koskettaa. Musiikin kautta eletään tunteita. Musiikin takana on usein kipeitä tunteita. On olemassa kappaleita, jotka eivät aukea kovin helposti. Joskus kappaleen ymmärtää vasta, kun kuulee sen livenä. Joskus vasta, kun joku toinen esittää sen ja tuo siitä aivan uuden näkökulman esiin.
Vain elämää kertoo minusta ensinnäkin juuri tuosta asiasta – musiikki koskettaa ja on väline käsitellä asioita. Vaikkei kuulija olisi kokenut täsmälleen samanlaista tilannetta, kuin josta sanoittaja on kirjoittanut tekstin, tunnetilat todennäköisesti osuvat kuitenkin johonkin asiaan, jonka kuulija on kokenut.
Toisekseen monesti käy niin (kyllä, raa’asti yleistän), että radiossa soivat hittibiisit ovat hyviä biisejä, jotka eivät hetken päästä enää kosketa, koska niihin tottuu – ne soivat usein. Niitä ei pysähdy kuuntelemaan. (Joo joo, on niitä hittibiisejä, jotka ovat ihan omia lemppareita ja joita pysähtyy kuuntelemaan. Mutta u know. Ne sellaiset hittibiisit, jotka eivät ehdi edes aueta, kun ne vaan mieltää hiteiksi. Sellaisiksi, joita on kiva jammailla festareilla, koska ”Äääääää tää on tää biisi, muistatko kun…”) Sitten tulee muusikko, laulaja, lauluntekijä. Taitava sellainen ja esittää hittibiisinäkin tunnetun teoksen sen alkuperäisen tekijän edessä. Tuo esiin astuva muusikko tekee kappaleesta täysin oman versionsa ja antaa sen näyttää ja kuulostaa itseltään. Käy niin, että sekä esittäjä, että teos saavat loistaa. Eikä kyse olisi siitä, että uusi versio olisi välttämättä yhtään sen parempi kuin alkuperäinen. Kyse on siitä, että vanhaa kuuntelee uudella korvalla ja siitä ymmärtää jotain hienoa. Ymmärtää, kuinka moneksi musiikki taipuu ja kuinka erilaisia asioita kappaleesta ja sen sanoista voi nostaa, kun sen tekeekin jollain toisella tavalla kuin se on ennen tehty.
Minä haluan katsoa Vain elämää -jaksot yksin, koska minä vollotan kuin mikäkin. Moni tämän kauden artisteista on kuulunut merkittävällä tavalla pienen elämäni eri vaiheisiin. Heidän kappaleidensa kanssa olen kokenut monenlaisia tunteita. Minä siis tahdon katsoa nuo jaksot yksin. Mutten häpeä sanoa, että jaksot koskettavat. Kappaleet koskettavat, nuo sarjaan tehdyt versiot koskettavat. Siitä musiikissa hitto vie on kyse. Se koskettaa. Siksi sitä tarvitaan.
(Ajatukset juoksee muun muassa seuraavia polkuja: jos saan kokea todellista rakkautta ja menetän sen, en uskalla enää ikinä tuntea yhtikäs mitään. Pelottaa. Tahdon silti rakastaa. APUA! Ei ikinä ja heti nyt.
Ja näitä polkuja: Musiikki koskettaa ja musiikin kautta käsittelen tunteita. Mutta olen viime aikoina tajunnut istuvani huulet puristettuna tiukasti yhteen läheisten keskellä, joille olen ennen kertonut asioista. Minä taidan kovaa vauhtia rakentaa jonkinlaista muuria. Vähän pelottavaa sekin. Mutta toisaalta edelleen on ihmisiä, joille kerron tunteistani ja ajatuksistani. Täytynee pohtia tätä asiaa lisää ja miettiä, pitäisikö pyrkiä muuttamaan käytöstä. Uskaltaa avata suu. Mutta ainakin on musiikki, se on hyvä. Se on läheinen. Ja nyt minä aion nukkua.)