Painajaismaiset perhejuhlat

Kesä lähestyy ja niin myös ne painajaismaiset perhejuhlat, joihin en todellakaan halua osallistua. Jokainen kutsu niihin tuntuu kuin kohtalon ivailulta, pakotetulta näytelmältä, jossa minun on esitettävä iloista ja innostunutta, vaikka mieleni tekisi vain karata kauas pois.

 

En voi olla ainoa, joka tuntee näin. Monille meistä perhejuhlat ovat vain muistutus siitä, kuinka erilaisia olemme ja kuinka vaikeaa on löytää yhteinen sävel. Kuinka monta kertaa voi kuunnella samaa tarinaa siskon sairaseläkeellä olevasta miehestä tai suunnitelmia huviretkistä, jotka eivät herätä minussa muuta kuin inhon ja halun karata paikalta juosten ja apua huutaen.

Ja sitten ne kesäloma retket. En voi edes käsittää, miten joku voisi innostua kuvitella minun innostuvan kylpylästä, varsinkaan kun tiedän, että osa porukastamme pääsisi sinne vain hyväntekeväisyysjärjestöjen tukemina. En halua olla osa sitä kuvaa, jossa rahaa tuhlataan huolettomasti ja kaikki ovat vain yhtä suurta iloista perhettä, kun todellisuus on jotain aivan muuta.

Ehkä meidän pitäisi uskaltaa sanoa ei. Ehkä meidän pitäisi rohkeasti kertoa, että emme halua osallistua tähän teatteriin, jossa meidän täytyy esittää roolia, joka ei tunnu omalta.

Perhejuhlat ja kesäloma retket eivät määritä meitä. Me voimme valita, miten haluamme viettää aikamme ja kenen kanssa.