Ladataan...
Tampester Teatro

Kuva Mitro Härkönen/SK

Nyt naksahti miljöö kohdilleen, kuin osaksi sisältöä: Kansallisteatterin Vanhat mestarit väänsivät taiteesta vängästi Sara Hildénin taidemuseossa. Koolla ovat musiikkiarvostelija, kirjailija-filosofi ja vahtimestari, alun perin Wienin Taidehistoriallisessa museossa Jacobo Tintoretton Valkopartaisen miehen äärellä. Romaanin Alte Meister kirjoittaneen Thomas Bernhardin tyylikeinoja ovat toistelu ja paisuttelu. Rakenne on kuin fuuga musiikissa, ja Bachin fuuga soikin taustalla. Kansallisteatterin konseptin on laatinut Minna Leino, lavalla Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa ja Hannu Kivioja.

Musiikkiarvostelija Reger vahvistaa stereotypiaa kriitikosta, joka jotenkin epäonnistuneena kyynistyy ja teilaa vähän kaikkea muiden aikaansaamaa. Hän etsii vain virheitä mestarien teoksista, olipa kyseessä minkä alan taiteilija tahansa.

Maalarille vaikeinta ovat kuulemma kädet, ja Valkopartaisen miehen kädet ovat siis aivan epäonnistuneet.

Maailma ja ihmiskunta on käynyt Regerille sietämättömäksi. Kuolemanjälkeinen helvetti on suorastaan idylli verrattuna nykyiseen helvettiin.

Jokaisesta Regerin lausahduksesta alkaa parjaamisen vyöry, joka kilpistyy niin, ettei nauramatta voi kuunnella. Itävallan merkittävimpiin kirjailijoihin kuulunut Stifter oli proosan tuhertaja, mauton väljähtynyt ja jonninjoutava. Heidegger on varas, joka muutti filosofian kitschiksi ja niin edelleen.

Sitten, auta armias, kun äijät äityvät filosofoimaan käymälöiden tolaa eri puolilla maailmaa...

Reger on käynyt Valkopartaisen miehen edessä istumassa 36 vuoden ajan, joten penkki ikään kuin kuuluu hänelle. Lisäjuonne syntyy, kun eräs walesilainen kököttää siinä.

Koko sessio pohjustaa sitä seikkaa, että Reger on valinnut sättimisperintönsä jatkajaksi mitään julkaisemattoman kirjailija Atzbacherin, ja haluaa pyytää tätä kanssaan kammottavaan Burg-teatteriin – jossa esitetään tietenkin kaamea näytelmä. Vanhat mestarit on kaikkea muuta kuin kaamea näytelmä, jopa virkistävä, suorastaan mullistava. Että miten näin eleettömästi ja keskittyneesti tehdään komediaa.

 

 

 

 

 

 

Ladataan...

Kuva Kari Sunnari/TTT

Ilo ylimmillään ja haikeus haikeimmillaan! Ne osasi Junnu Vainio sanoittaa, ja tunnot osaavat täydelleen tulkita Puntti Valtonen, Taneli Mäkelä, Esko Roine ja Tuomas Uusitalo. Työviksen Vanhoja poikia -esitykseen on poimittu toistakymmentä biisiä niistä 2500 kappaleesta, jotka Juha Vainio ehti kirjoittaa tai kääntää. Verbaalivirtuoosi täyttäisi 80 vuotta, jos eläisi - ja kyllä hän elääkin, ei elämäkertana näyttämöllä, mutta kyseinen nelikko vetää yleisön kuin yhteiseen juhlaan tai samalle nuotiolle Saimaan saarelle.

Käsikirjoituksen ovat loihtineet Seija Holma ja Tommi Auvinen, oivallisesti siten, että ei ole tehty liikaa, vaan vähän kuin näytelmän ja konsertin välimuotoa. Musiikki saa puhua puolestaan, kertoihan Junnu aina tarinan jo kussakin sanoituksessaan. Maaperä on siis otollinen.

Nämä vanhat pojat ovat vain osittain vanhojapoikia, mutta naisseura puhuttaa kaikkia. Yhtä lailla unelmat. Niitä tivataan ja luodataan hartaasti, mielikuvamatkailulla tanssitaan zorbakset ja kasatsokit – ja päädytään lähtöpisteeseen Saimaalle nokipannukahvien ääreen. Siellä on sittenkin kaikki tarpeellinen.

Etummaisena lavalla on kivikasa, joka toimii niin höyryävänä saunankiukaana kuin tarinoiden iltanuotiona. Taustalla roikkuu kalaverkkoja.

-Kaikkia superlatiiveja saa käyttää, sanoi 90 v kommentaattorini, jonka kehut ovat yleensä tiukassa. Haitaria hän on vedellyt ikänsä, joten suurimman vaikutuksen teki Antti Paalanen kahdella hanurillaan.

-Hyvä bändi, julisti myös Ilkka Vainio takanamme Kiharakolmiosta, ja jakoi auliisti kehuja koko esitykselle, tulkinnoille ja tekijöille. Junnun pojalla ei sinällään ollut tekemistä Vanhojen poikien alkuunsaattamisesta, mutta toki hän saapui mieluusti Kotkasta perheväen kanssa seuraamaan aikaansaannosta. Loppukiitoksissa yleisö lauloi yhdessä ja seisoviltaan.

Kuva: HV

 

Ladataan...
Tampester Teatro

Kuvat Harri Hinkka/TT

Aikaisempi Anna Kareninani lojuu jossain muinaisen kesämummolan kirjahyllyssä, mutta teoksen tunnelma on tallessa. Tampereen Teatterin Anna Karenina palauttaa entisajan Pietariin alkumetreillään. Lumisade pimeässä illassa, pitkät helmat ja viitat viuhuvat kaupungilla, myöhemmin luistinradalla. Kun kevät koittaa, kukkivat kirsikat. Esitys on täyttä visualisuutta ilman rompetta.

Aloitan kerrankin listaamalla heti lavastajan ja valosuunnittelijan: Marjatta Kuivasto ja Raimo Salmi. Videosuunnittelu on Joonas Tikkasen, mutta hevoskilpailujen mahtavassa kohtauksessa takaseinällä ei ollutkaan video, vaan ihmisten patsas, joka sitten purkautuu liikkeelle, voi miten vaikuttavasti!

Ansiokkaan monitasoinen mutta selkeä ohjaus on Marika Vapaavuoren. Henkilöiden lukuisa joukko ei sekaannu tässä rakenteessa, jossa Levin ja Anna kuljettavat ja paikantavat tarinaa tämän tästä. Pääparit muodostuvat nimihenkilöstä (Pia Piltz) ja kreivi Vronskista (Marc Gassot), Levinin (Lari Halme) sydän riutuu pitkään Kittyn (Pihla Pohjolainen) takia.

Voihan se ensi alkuun tuntua siltä, että taas vatvotaan pelkkiä rakkaussotkuja, mutta Tolstoi ujuttaa aina mukaan muun muassa kritiikkinsä ylhäisön joutilaisuutta kohtaan. Anna Karenina toteaa itseironisesti Vronskille: Minulla on paljon kiirettä, pukeudun, riisun, hymyilen, käyn makaamaan miehen alle...

Turhautunut ja pettynyt Levin haluaa sen sijaan seurapiirijuhlien hyörinästä maatilalleen lapioimaan. Hän paheksuu miehiä, joilla on niin pitkät kynnet, ettei niillä koskaan pysty tekemään työtä. ”Koko tämä planeetta on hometäplä. Kaikki alkaa tuntua ajantuhlaukselta.”

Aina kun puhutaan Anna Kareninasta, puhutaan myös intohimosta ja suurista tunteista. Se tietää petosta, mustasukkaisuutta, vihaa, anteeksiantoa, hurmiota, häpeää. Kun Anna on tulisesti rakastnut Vronskiin, tanssipari tulkitsee rakkauden roihun. Anna ja kreivi hyväilevät toisiaan vaiti.

Jo ensikohtaamisen jälkeen Anna oli havahtunut kotona huomaamaan, miten ulostyöntyvät korvat hänen aviomiehellään Alekseilla on (Turkka Mastomäki). Sellaista rakkaus teettää.

Rakkauden määritelmiä ropisee monesta suusta. Kapakassa joku irvileuka nauraa, että rakkautta varten tarvittaisiin rokote kuin isorokkoon.

Oma näkemyksensä on myös iloluontoisella Annan veljellä Stivalla (Ville Majamaa), joka sutkauttelee vallan luonnikkaasti yrittäessään piristää raskasmielistä ystäväänsä Leviniä, Stivahan selviää hymyten omista nautiskeluistaan ja syrjähypyistään.

Lavasteiden pelkistys ja tummuus saavat Leena Rintalan suunnittelemat loisteliaat puvut tuplasti hehkumaan. Pitsiä ja kangasta lienee kulunut satoja metrejä, jos yhteen epookkipukuun uppoaa 10 metriä. Lopulta vietetään näyttäviä häitä – mutta kenen? Käykää selvittämässä.

 

Koreografia: Miika Riekkinen

 

 

Pages