Ladataan...

KUVAT MIRKA KLEEMOLA

Pelinavaukseksi taas uudenlainen konsti ilmoittaa kännyköiden sulkemisesta: Näyttelijä ei voi puhua puhelimessa enempää, koska hänellä on esitys juuri alkamaisillaan...Se esitys on Kinky Boots Helsingin Kaupunginteatterissa. Yleisö ymmärtää, että nyt ei mitään ”säpsnättejä”, ei edes värinää. ”Kuka tumputtaja kuvittelee, että värinä ei kuulu!!!”

Alkaa vauhdikas oodi kengille, mutta myös rakkaudelle, itsensä ja toisten hyväksynnälle, kaikenkirjavan köörin voimalla, kaikkivoipaisimpana drag queen Lola. Ja termit hän määrittelee äkkinäiselle Charlielle – ja minulle - näin: Drag queen on Kleopatra, transvestiitti on kuin Winston Churchill äitinsä alkkareissa.

Konkurssivalmiin kenkätehtaan perijä Charles on aika tavallinen tallaaja – joskin Petrus Kähkönen laulaa epätavallisen komiasti – joka Lolan ansiosta keksii aukon kenkämarkkinoilla. Lauri Mikkola loihtii kerrassaan karismaattisen Lolan. Kun tämä astuu yökerhon lavalle ja laulaa: Olen vapaus, olen vankeus, se on nimenomaan vangitsevaa! Täysin eri maailmoissa elävien miesten kohtaloita yhdistää isien vaatimukset ja määritelmät sille, mikä pojasta pitää tulla ja millainen olla. Lolalle syntyy missio saada ihmiset hyväksymään toisensa sellaisenaan.

Kinky Bootsin tekijät ovat onnistuneet kokoamaan glamourin ja glitterin oheen kiitettävästi, jopa koskettavasti, sekä asiaa että tarinaa.

Kun Lolan ja Charlien yhteistyö meinaa haaksirikkoutua, Charlie soittaa nöyrästi lentokentältä Lolan vastaajaan, että jotain puuttuu, kun Lola puuttuu. Siltä se tuntui katsomossakin.

Ohjaaja Samuel Harjanteen Englannin opit eivät ole menneet hukkaan. Niin draivi päällä mennään, että on kiva odottaa myös mansen Billy Elliottia. Olkoonkin, että nämä molemmat musikaalit noudattava kritisoitua buumia tehdä tuttua leffaa näyttämölle.

Peter Ahlqvistin lavastus toimii ajoittain kahdessa tasossa, ylhäällä tuskaillaan toimistossa, alhaalla pyörii show tai kenkätuotanto. Miten miehet kykenevätkään liikkumaan ja tanssimaan noissa piikkikoroissa?? "Rakasta itsees, arvosta itsees" jää kaikumaan korviin. Musiikki ja laulujen sanat ovat megatähti Cindy Lauperin, käsikirjoitus Harvey Fiersteinin.

 

Ladataan...

KUVA TURUN KAUPUNGINTEATTERI/OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Syrjähyppy Turkuun, vierasbloggaajana Torsti Vasara

Sain alkuvuodesta kuulla Turun Kaupunginteatterissa puuhattavan urbaania musikaaliuutuutta, joka sijoittuisi Varissuolle — lähiöön, joka on minulle mielikuvien tasolla tuttu nimenomaan suomiräpin kuvastoista. Varissuo on vanhastaan pitänyt Turussa pahamaineisen lähiön ”kiintiöpaikkaa”, jollainen jokaisesta isommasta kaupungista löytynee. Päätös kulttuurimatkasta Aurajoen rannalle syntyi helposti vanhalle räppifanille, olenhan paneutunut antaumuksella myös teoksen laulujen sanoittajan, Karri Miettisen eli Palefacen, tuotantoon.
 
Varissuo esittelee episodityyliin neljä perhettä, joista jokainen on rikkinäinen (mieli tekisi sanoa yllätys yllätys). Jokaisella on unelmansa, jota kohti pitäisi pyrkiä, mutta jokin estää. Haetaan tasapainoa juurien ja siipien välillä, kuten homman käyntiin polkaiseva komea kappale asian kiteyttää.
 
Tekijät ovat Varissuossa pitkälti samat kuin aiemmissa osissa Kakola ja Seili - kuten käsikirjoittaja Satu Rasila, ohjaaja Mikko Kouki, kapu Markus Länne - mutta näyttämön puolella nähdään paljon uutta verta roolin ollessa monelle ensimmäinen suuri laitosteatterirooli. Sen huomaa, mutta onneksi teoksen rakenne antaa paljon anteeksi.
 
Osa innostuksesta valitettavasti varisee Varissuosta esityksen edetessä, jää koskettamatta, kun aidosti yllättävät käänteet uupuvat ja lähiö esitellään lähinnä unelmien hautausmaana, josta halutaan pois. Sinällään musikaalille poikkeuksellinen episodimaisuus on kiehtova idea, mutta samalla vaillinaiseksi jää ihmisen kasvun kuvaus, jolle ei tässä konseptissa yksinkertaisesti ole aikaa. Varissuo tuo kaukaisuudesta mieleen aineksia Aku Louhimiehen Vuosaari-elokuvasta, sillä erotuksella, että leffan ihmiskohtalot menivät ihon alle. (Fun fact: Varissuon ohjaaja Mikko Kouki teki Pertin roolin Vuosaari-elokuvassa.)
 
No kumpi on musikaalissa tärkeämpää, tarina vai musiikki? Musiikin laatua ovat takaamassa säveltäjät Prättälä-Sjöroos-Vahvaselkä, samoin on kuultavissa Palefacen väkevä kynä, vaikkei sekään ole kliseille aivan immuuni. Genrerajoja olisi voinut rikkoa lisää. Nyt musiikki on jopa räpin rytmiin kasvaneelle katsojalle paikoin aikamoista tykitystä ja papatusta. Välillä riitasointujen ilotulitus on oikein oivaltavaa, kuten entisen pariskunnan riidan kuvaaminen ”battlen” välityksellä. Osuvinta Varissuossa on Reija Wäreen koreografia, joka ammentaa inspiraatiota maailmasta mielikuvituksellisesti.
 
Varissuo on valittu rohkeasti Turun Kaupunginteatterin syksyn tapaukseksi, ja sen eteen on tehty paljon töitä, mikä näkyy ja kuuluu. Ongelmaksi nousee sisältöpuoli: tarinat, jotka eivät tavoita, kun kehyksenä on niin väsynyt lähiökuvaus. Ihmisethän kamppailevat ja löytävät toisensa myös kantakaupungeissa.

Ladataan...

Minimoin dekkarisarjojen seuraamisen teeveestä silloin, kun totesin ykskaks itselleni, että ihan sama, kuka on murhaaja. TTT:n dekkarikomediassa ei tarvitse arvailla semmoisia. Pankkiryöstäjä on heti selvillä – mutta tekotapa ja kaikki siihen liittyvät kiemurat tuskin heti juolahtavat kenellekään mieleen.

Tämä on ryöstö!n alaotsikko Komedia pankkiryöstöstöstä tarkoittaa kyllä farssia, jossa ovien lisäksi paukkuu epäkuntoinen sänky. Siitä huolimatta homma sisältää uudistettua farssia. Yhdistävänä tekijänä vanhanajan humpsutuksiin on yhä se, että viihdettä viihteen vuoksi, ilman syvällisen sanoman syövereitä. Kerrankos sitä. Uskon nauruhysterian olevan ihan terveellistä. Antautuminen on helppoa, kun on ammattilaiset asialla. Joskin piinalliseksi meni pitkittynyt mappi-keppi -pamputuskohtaus. Minuun sattui, vaikkei näyttelijää satutettukaan oikeasti. Suorastaan nolo käsiskömmähdys oli sulloa sulhanen homon kanssa pimeään paikkaan, missä tämä ei sitten erottanut miestä naisestaan.

Juonta enemmän jännitystä dekkariin tuo ohjaaja Tommi Auvisen ja lavastaja Hannu Lindholmin keksinnöt, varsinkin ilmastointikanavat lavan reunoilla ja yläpuolella. Välillä näyttämö on niin vinossa, että luulin hetken taustalle heijastetun videokuvaa. Ei, näyttelijät liikkuvat siellä vaijerien avulla. Kuulostaako hataralta selvitykseltä? No menkää itse tsekkaamaan, miten Puntti Valtonen pankinjohtajana ja Tom Lindholm poloisena apurina toimistossa pärjäävät.

Tässä näytelmässä rikollisia ovat lähes kaikki Aarne-apuria lukuunottamatta. Ja toheloitakin ovat, siten ne väärinkäsitykset saadaan sumppuun.

Vankilakundeista syntyy rikoskopla, pääroistona Tommi Raitolehto. Samuli Muje vetoaa yksinkertaisimpana tollona varsin hyvin – kuten kyllä muukin tasavahva joukko: Heidi Kiviharju, Petra Ahola. Janne Kallioniemi, Verneri Lilja. Saska Pulkkinen tekee bravuurinsa kolmena kosijana yhtaikaa, antaa samalla itselleen turpiin ja tuottaa näin yhden farssia freesaavista kohtauksista.

Mikko Koivusalon kääntämistä on kehuttu siitä lähtien, kun TT toi lavalle Näytelmän joka menee pieleen. Käsiskolmikkokin on sama: Henry Lews, Jonathan Sayer ja Henry Shields. Turkulainen Koivusalo tuo kyllästyttävän Tre-Tku -skaban ihan kivasti esiin, kun äiti arvuuttelee poikansa miniäongelmaa:..eiku en laitakaan sitä tähän..

KUVAT KARI SUNNARI

Pages