Hiilikaivoksen varjosta valoon

Tampester Teatro

Kuvat Kari Sunnari

Billy Elliot -musikaali alkaa ponnekkaasti solidaarisuus-teemalla ja dokumenteilla lakkolaisista rautarouva Thatcherin kurimuksessa, mutta hiilikaivoksen ongelmat eivät jää päällimmäiseksi Tampereen Työväenteatterin lavalla, vaan nuorten esiintyjien valloittavuus. Kaivosyhteisö on silti olennainen. Karskit duunarit käyttävät karskia kieltä, kavahtavat tanssivia poikia - koska sellaiset ovat mitä luultavimmin ”homppeleita”. Sen sanan osaavat heidän lapsensakin.

Billy Elliot patistetaan siis nyrkkeilysalille pojan omista haaveista piittaamatta. Muistakin yhteyksistä tutunkuuloinen tarina kannattaa kerrata silloin, kun se on näin loistokkaasti ja onnistuneesti toteutettu kuin nyt. Kaikki superlatiivit tulivat käytetyksi jo ensi-illan tienoissa.

Musikaalin nuori väki hurmasi yleisön tanssi- ja steppitaidoillaan. Täällä on taatusti ollut pätevämmät pedagogit kuin sikäläinen rouva Wilkinson; ”Ootte totaalisen toivottomia koko helvetin sakki!” Nappivalinta laulavaksi tanssinopettajaksi on Petra Karjalainen. Rooli sinänsä on jälleen se rööki hampaissa oppilaita komenteleva klisee.

Virkavalta, lakkoilijat, tanssikoululaiset limittyvät pitkin aikaa ja sekoittuvat useissa joukkokohtauksissa. Samuel Harjanne lienee harjaantunut suurten kohtausten mestariksi varsinkin briteissä opiskellessaan, mutta on hän kasvanut muusikkoperheessä ja musikaalihenkeen Suomessakin pienestä pitäen. Pitkän uran musiikkitoimittajana tehnyt avecini Helena Hannikainen kertoi nähneensä Samuelin jo 11-vuotiaana Les Misérablesin Gavrochena, eli ensi-iltaisen Billyn Simo Riihelän ikäisenä.

Harjanteen ohjaajanura ei vuosissa ole vielä pitkä, mutta tie on nyt auki taivasta myöten, aukeni jo Hkt:n Kinky Bootsien hehkutuksen aikaan. Kinkyn loistava drag queen Lola vaihtoi nyrkkeilyn drag-esiintymiseen.

Niin erilaisia kuin kyseiset teokset muutoin ovatkin, samaa missiota löytyy: Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, samoin toiset. Toiseus varsinkin seksuaalisena suuntauksena korostuu siitä lähtien, kun Billyn kaveri Michael yllyttää pukeutumaan tyttöjen rimpsuihin. Vertaansa vailla veijarimainen on Ilmari Kujansuu.

Asennemuutosta perheessä ja kaivoskaupungissa on hauska seurata, kun kovaotteisen macho-valmentajankin ääni muuttuu kellossa: ”Vaikka ollaan nyrkkeilysalilta, ei tarkoita että oltais konservaattoreita”, hän jo puolustaa tanssitunnille karannutta Billyä.

Vaikuttavia näyttämökuvia syntyy pojan haaveista taituruuteen ja vapauteen, ensin Joutsenlammen tahdissa aikuistanssijan rinnalla maan kamaralla, sitten vaijerien varassa ilmassa.

II puoliaika alkoi yhtaikaa niin meillä kuin heillä: Joulushow Thatcher-naamareineen. Koska esityksessä on kaikki palat kohdallaan, oivaltava ohjaus, pettämätön rytmitys ja Jari Saarelaisen koreografia, Elton Johnin musiikki ja pätevä orkesteri, ovat lopputaputuksetkin kuin bileet, loppukiitokset vielä viimeisen päälle vedetyt. Oli ihanaa eläytyä 11-vuotiaan koulupojan tunteisiin täyden katsomon osoittaessa suosiota seisaaltaan.

Tässä kuvassa Osku Perkiö

Kommentoi