Mikä mahtava Macbettu!

Kuva Alessandro Serra                                     Verikoirat juoma-astialla

Macbettu verikoirat.jpg

Italialaisten Shakespeare-versiossa Macbettussa äänitehosteiden, niukkojen lavasteiden ja runsaiden kikkojen käyttö tekivät esityksestä ainutlaatuisen – sen lisäksi, että näyttelijät rytmittivät millintarkasti jokaisen liikkeensä, välillä kuin hidastetussa tanssissa, välillä kuin sirkuksessa. Valaistus painottui pimeään, puvustus oli tummaa, eikä haitannut yhtään. Päinvastoin. Jännää oli.

Täyspimeästä huminasta kaikki alkoi. Millainen myrsky tästä yltyy? Ihan kuin valtavat meren aallot olisivat lyöneet vasten.

Macbethin verisen juonen vallantavoittelusta voi kerrata googlaamalla. Sardegna Teatron esityksessä painottui toteutuksen nerokkuus. Moniulotteiset ansiot kuuluvat Alessandro Serralle, jonka kontolla oli niin ohjaus, lavastus, valot ja puvustus.

Näyttelijät olivan muinaisten aikojen tapaan miehiä. Ylväin ja pisin heistä oli kuitenkin lady Macbeth. Mitä osuvin oivallus.

Kolme noitaa toivat mukaan huumoria niin, että pitkiä aikoja hihiteltiin yleisössä, vaikka lavalla ei puhuttu mitään. Sen sijaan siellä pöllysi koko ajan jotain jauhoa. Se pölähti myös vaatteissa joka kosketuksesta. Niin simppeliä, mutta jotenkin kiehtovaa vaihtelua teknisiin laitteisiin, jotka tuuppaavat ”savua”.

Saman voi sanoa lavastuksen yksinkertaisuudesta. Kolmesta pystyssä olevasta painavasta rautalevystä sai aikaan vaikka mitä. Kun ne vähitellen kovaäänisesti kaatuivat yksi toisensa jälkeen, niistä tuli pitopöydät kuninkaalle. Lopulta tarjoilujen leivät murenivat jalkojen alla isosti ratisten. Vallan mureneminen ja kuolevaisuus kuuluu Shakespearen näytelmiin. Kärpäsen suristessa kuuluvasti pimeässä, maassa lojuvat miehet alkavat nousta, vain ruumis jää. Vahvoja näyttämökuvia.

Shakespearen kieli tässä modernisoinnissa säilytettiin, Jylhän suomennoksessa siis. Ohjaaja Serra käännätti alkutekstin sardin kielelle, koska hän havahtui koko ideaan Sardinialla kuvatessaan sikäläisiä karnevaaliperinteitä ja lapsia naamioineen.

Teatterikesän Macbettussa nähtiin uskomattomat lehmänaamiot. Ihmetyksen aiheita oli niin paljon, että se ei enää ihmetyttänyt, miksi esitykselle on ropissut palkintoja, myös Italian kriitikoiden nimeämä vuoden paras esitys 2017; minulle vuoden 2018 Teatterikesän paras esitys – tähän mennessä. Olin ihan pyörryksissä astuessani ulos auringonpaisteeseen TTT Eino Salmelaisen katsomosta.

Kulttuuri Suosittelen

The Auditionista Teatterikesä alkoi

audit3.jpeg

                                    kuva: Sandra Fockenberger/tampereen teatterikesä

Ankarana tunnetun professori Olavin veistämä Tampereen Teatterikesä juhlii tänä vuonna 50-vuotista taivalta. Alun palikasta kehittyi kansainvälinen menestys. Johtotroikka on siis jatkuvasti tehnyt hyviä löytöjä, tänä vuonna  Hilkka-Liisa Iivanainen, Aleksis Meaney ja Miko Jaakkola.

Omalta osaltani Teatterikesä alkoi itävaltalaisesti. Upeasti ja ällistyttävästi. Omaperäiseltä tuntuva aihe toteutui vaikuttavasti ja valloittavasti. Yleisö osallistettiin raatina, jonka piti valita pääosan esittäjä kosmologi Stephen Hawkingin elämästä kertovaan elokuvaan – jollainen on tehtykin – mutta kolmen kandidaatin valintakokeiden kuvitteellinen käsikirjoitus oli nerokas.

The Audition for the Role of Stephen Hawking in the Theory of Everything -esityksessä firman roolittaja kommentoi yleisön keskeltä, tuoden kuin vahingossa julki stereotyyppiset ajatukset vammaisista ihmisistä.

Koska Stephen Hawking sairastui varhain ALS-tautiin – joka vei ensin liikuntakyvyn, sitten myös puhekyvyn – vakavia teemoja syntyi luonnostaan pääosin humoristiseen esitykseen. Myös Stephen Hawking oli humoristi.

Kysymys siitä, miksi terveet näyttelevät elokuvissa vammaisia, ei jäänyt teoreettiseksi. Vain nuorinta Stepeheniä esittävällä näyttelijällä ei ollut minkäänasteista diagnoosia vammaisuudesta.

LizArt Productions & toxic dreams -ryhmä on pelkkää idearikkautta, omaperäisyyttä ja lahjakkuutta. Sinällään teos juuri kysyy, mitä on kyky tai kyvyttömyys. Tai miten roolittaa? Miksi vain ns. terveet yleensä esittävät vammaisia? Väriproblematiikkaan ei nyt puututtu, mutta sukupuolijaotteluun vastattiin siten, että kaksi Stepehneistä oli naisia.

Koe-esiintymiseen syntyi sirkusmeininkiä niin pyörätuoleilla kuin vaijereilla, joiden avulla tehtiin yhtä ja toista siinä vaiheessa, kun elämäkerrallisen elokuvan käsis olisi vaatinut Stephenin tekevän sitä tai tätä, kuten polkupyöräilyä, smalltalkia, kaatumista rapuissa, myöhästymistä junasta, puseron pukemista, yskänkohtausta oopperassa.

Kohtausten avulla saattoi seurata sairauden etenemistä, ajan etenemisen näki myös siten, että 1970-luvun silmälasit vaihtuivat seuraavan vuosikymmenen malliin.

Filosofia pursusi vaikkapa kandidaatin kieltäytyessä jostain tehtävästä: Miksi minun pitäisi kuvitella kävelyä tai voivani kävellä vielä joskus? En voi enää kävellä, mutta haluan sitä, mitä kaikki muutkin, esimerkiksi tulla rakastetuksi.

Viimeiseen annokseen kaiken teoriaa kuuluu, että me kaikki jaamme saman ihmisyyden, ja missä on elämää, siellä on toivoa.

 

PS Kaiken tämän jälkeen sain musiikkia korvilleni Yrttitarhassa = ohjelmateltan Kaj Chydenius -konsertissa. Se tosin johti seuraavana päivänä kirjaston runohyllylle eikä musiikkiosastolle, mutta silti: Korvia hiveleviä säveliä lauloivat sielua sivelevästi Antti Holma. Maria Pere, Taru Nyman ja Mikael Saari.

Säveltäjä juonsi itse, miksi hän oli valinnut senjasen Aleksis Kiveltä, Aulikki Oksaselta, Larin Kyöstiltä, Ilpo Tiihoselta, Eila Kivikk´aholta ja Marita Jamalta.

Kulttuuri Suosittelen