Naurua kuolemanleirillä

Kuvat inland film company

hauskin mies1.jpg

Martti Suosalo saattaa hyvinkin olla yksi Suomen hauskimmista miehistä, saattoi olla Jalmari Parikkakin, mutta elokuvan nimenä Suomen hauskin mies johtaa jotenkin hakoteille. Komediasta ei ole kyse, joskin komiikkaa on yhdistetty ihmisen julmuuteen sisällissodan 1918 voittajien vankileirillä käsittämättömän taitavalla tavalla. Dialogi on nohevaa ja kiinnostavaa. Kaiken lisäksi käsikirjoittajien Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan alkuidea perustui tositapahtumiin. Lopulta ne ovat enää viitteellisiä, mutta Parikan sukunimi säilyy. Teatterinjohtaja ja punakaartilaisten komppaniapäällikkö Jalmari Parikka sai elokuvassa uuden etunimen Toivo. Tämä petti työväenteatterilaisensa sodassa, mutta jää nalkkiin joutuessaan samalle kuolemanleirille kuin toverinsa.

Toivo Parikan rooli tarjoilee Martti Suosalolle mahdollisuuden näyttää koko virtuositeettinsa. Vaativaa on nälkiintyneillä työväenteatterilaisillakin, jotka joutuvat valmistamaan näytelmän saksalaista leirintarkastajaa viihdyttämään.

”Vain jos saatte vieraat nauramaan, jäätte henkiin”, kuuluu kapteenin ukaasi. Jani Volanen on linjakkaasti tuo hyytävän kylmä Kalm. Kultturelli vaimo – Leena Pöysti – antautuu auttamaan näyttelijöitä rekvisiitan hankinnassa. Tukijoita on muitakin, kuten varavääpeli. Paavo Kinnunen tässä roolissa jeesaa ruuan pihistämisessä porukalle, jotta se pysyisi pystyssä. Väärä mies jää kiinni ja ammutaan. Rooli on paikattava hinnalla millä hyvänsä…Tässä kohtaa halutaan tuoda esiin myös näyttelijäasennetta. Parikka painostaa sakkiaan siihen tyyliin, että rintamalta voi ehkä karata, mutta näyttämöltä ei.

Kaikki näkemäni teokset, jotka linkittyvät vuoteen 1918, ovat olleet rauhan asialla. Tässä elokuvassa osoitetaan, miten vangit ja heidän vartijansa löysivät yhteyttä naurun ja kulttuurin avulla, huolimatta siitä, että vallanpitäjiä pilkattiin. Tositarinassa vangitut teatterilaiset tekivät näytelmää vain itselleen ja henkilökunnalle. Esitys kertoi saksalaisen kuninkaan valitsemisesta Suomelle, ellei maamme  olisi suoriutunut itsenäiseksi tasavallaksi.

Tämän elokuvan yhteydessä on mainittava erikseen leikkaus. Siihen tulee usein kiinnitettyä huomiota silloin, kun joku mättää. Jussi Rautaniemen jäljiltä havahtui päinvastaiseen: onpa oivallisesti tehty. Kuten myös Heikki Kujanpään ohjaus.

Suomen hauskinta miestä on jo tarjottu kansainvälisille filmifestivaaleille. Toivon elokuvalle menestystä, ja ihmettelen suuresti, jos ei pysteja ja palkintoja irtoa.

Todistakaa itse, 16.3. alkaen.

 

 

kinnunen ja volanen.jpg

 

Kulttuuri Suosittelen

Verikestit Q-teatterissa

kuva sakari tervo, q-teatteri

q arkijakauhu.jpg

Q-teatterissa on taas synnytetty uutta, puheteatteria melkein ilman puhetta, ja splatteria live-lavalle. Asialla on osin samaa porukkaa kuin Akse Petterssonin nelisen vuotta sitten ohjaamassa ”sukupolvinäytelmässä” Kaspar Hauser – jota en valitettavasti nähnyt, mutta josta olen lukenut Q-kronikassa Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Arjen ja kauhun tekijät tuntuvat pyörittelevän samantapaisia nykyihmisen teemoja vieraantumisesta ja turhautumisesta, eri keinoin.

Lavastus-, valo- ja videosuunnittelija Ville Seppäsellä on ollut iso urakka. Nimittäin nyt elellään, pelaillaan ja kuljetaan toisten ohi kahdessa kerroksessa. Neljän hengen kimppakämpän yläpuolella, kylppärin ja makuuhuoneen välillä, pyörii koko ajan video. Yksi toisensa jälkeen heräilee ja kömpii aamuaskareisiin, alakertaan, keittiöön ja olohuoneeseen. Johdanto päivään on pitkä, mutta oudolla tavalla jännittävä. Ihmisen levottomuus, neuroottisuus ja toisten ohi katsominen käy selväksi. Sittemmin menee fragmentaarisemmaksi.

Vivahdetajuinen näyttelijänelikko Joonas Heikkinen, Eero Ritala, Pirjo Lonka ja Sonja Kuittinen osaavat olla koomisia vaitonaisinakin. Heikkinen oli vakuuttava uusi tuttavuus kävelytyylejä myöten, töpöttelyä sekä hidastettua kauhufilmiparodiaa. Ritala kunnostautui myös laulajastarana, jos nyt näin voi sanoa. Hän järjesti myös mainion aikalaisdiagnoottisen kohtauksen, jossa jokainen voi tutkia omia neuroosejaan tai levottomuuksiaan.

Dramaturgian tekijää ei ole nimetty. On varmaan pohdittu paljon porukalla. Kantajengiin kuuluu myös äänisuunnittelija Kasperi Laine, joka näyttää haltsaavan kauhumusan. Välillä äänitehosteet korostavat hiljaisuutta, veden lorina, kahvin porina tai kännykän näpyttely.

Toisella puoliajalla hiljaisuus repeää. Ensin haksahdan miettimään liikaa symboliikkaa ja merkityksiä, kun lavalla käy kaameita olioita ja eläimiä. Kukin henkilö saa kauhunpaikkansa eri tavoin. Aina en ole kärryillä, mutta ei haittaa. Läksyt luettuani tiedän, että uuden ajan tekijät peräänkuuluttavat juuri välitöntä kokemista symbolien setvimisen sijaan. Enkä minäkään hammasneurootikkona ehdi paljon mitään miettiä, kun Pirjo Lonka vetää tongeilla hammastaan irti. Verenvirtaus alkaa, sarjaverta ilman sarjamurhaajaa. Minulle on ihme, että mielettömyys myös naurattaa.

Arki ja kauhu lukeutuu esityksiin, joista ei saisi kertoa liikaa etukäteen, ei ainakaan tämän enempää. Muuten menee pilalle se, mitä kuulin Ritalan sanovan ennen ensi-iltaa: Yksikään katsoja ei tule sanomaan, että ”tiesin tämän olevan tällainen”.

 

 

 

 

 

 

Kulttuuri Suosittelen