Mielensäpahoittajan Suomi

Jyrki Mänttäri, Niila Nousiainen, Raimo Grönberg, taustalla Severi Saarinen sekä avustajia

miel pah.jpg

                                                                                               kuva kari sunnari/TTT

Mielensäpahoittajan Suomi alkaa menneisyyden nostalgisella maisemalla aittoineen ja saunoineen Tampereen Työväen Teatterin isolla näyttämöllä. Sisälläni läikähtää lämpimästi. Suhtaudun tulevaan esitykseen uteliaan myönteisesti. Kertaan mieluusti Suomen historiaa. Iäkäs kommentaattorini tuntee vielä enemmän nostalgiaa. Nykypäivä tulee vahvasti mukaan maahanmuuttaja Alin hahmossa. Kolmesta eri-ikäisestä mielensäpahoittajasta vanhin eli Raimo Grönberg haluaa pysyä kodissaan eikä muuttaa mihinkään vaivaistaloon. Tämän tutun kliseen hän muuttaa freesiksi palkkaamalla ennakkoluulottomasti maahanmuuttajan hoitamaan asioitaan, saaden samalla perustelun sille, miksi hänen ei tarvitse mennä palvelutaloon.

Mielensäpahoittajien matkan varteen mahtuvat niin Suomen sodat kuin urheilusaavutukset, niin Mannerheim, Lenin, Virén ja voitokas jääkiekkojoukkue.

Tuomas Kyrö on näppärä tekemään tekstiä – jonka on näyttämölle sovittanut ja ohjannut Tiina Puumalainen – mutta mielensäpahoittajan mietiskelyt kuuluvat lajiin, jota minä mieluummin hykertelen kirjan kanssa kotona. Ja siinäkin aika aikaansa kutakin. Tuntui tekijöillekin vaikealta täyttää Työväen Teatterin iso näyttämö ja käyttää sen tarjoamat mahdollisuudet, mitä nyt pyörivä osa pyörii moneen otteeseen.

Aforismeja kyllä piisaa lähes joka tyypille replikoitavaksi. Ja sitä pahoittelua, naapurin väriteleviosta tai milloin mistäkin. (Naapuri Kolehmaisen rooli on melko pieni, mutta Pentti Helin tekee siitä suuren!) Mielensäpahoittajan vaimo posmittaa, kun mies ei muista käsienpesua eikä hääpäiviä, mutta juoksijat muistaa. Urheiluosastolla Viren ja kiekkoilijat, Kekkonenkin suksien päällä maaseutumatkalla. Toimittaja kihertää vieressä, eli saadaan esimakua myös tulevasta Kekkos-näytelmästä toimittaja Maarit Tyrkön kera. Kovia konenut maahanmuuttaja-Ali tuo rauhan sanomaa ja saarnaa sotimisesta ja vähän muustakin suomalaismeiningistä.

Lopulta muistisairaus muistuttaa itsestään tässäkin näytelmässä. Alzheimer on tullut teatterissa tutuksi viime aikoina, mutta niinhän se on teatterin ulkopuolellakin. Katsomo oli lauantaisena iltapäivänä täynnä. Kyllä yleisö tullee tuonne mieltänsä parantamaan.

 

Kulttuuri Suosittelen

Kissa pistoksissa

 

 ​kuva kari sunnari/TTT

kissa k.jpg

Kun Kissa kuumalla katolla alkaa Eino Salmelaisen näyttämöllä, huomaan ensin ajattelevani, että olen viime aikoina tottunut ja tykästynyt kotimaisiin näytelmiin ja kantaesityksiin. Niillä on suorastaan hemmoteltu Tampereen näyttämöillä. Mutta tovin jälkeen havitsen, että kyllä klassikotkin jylläävät. Tennessee Williamsin kissa kuumalla peltikatolla tarkoittaa Maggieta, nuorta naista, joka pääsee naimakaupalla köyhistä oloista rikkaaseen ja riitaisaan sukuun. Elizabeth Taylor teki roolista kuuluisan elokuvassa, nyt sillä kohtaa taiteilee Heidi Kytöharju varsin mallikkaasti. Vanhapari saa silti suurimmat aplodit. Eläkkeelle jäävä ja 40-vuotista taitelijauraansa juhliva Tuire Salenius on esittänyt aikoinaan myös Maggieta, nyt Big Mamaa. Juha Muje Big Daddyna on riemastuttava.

Tennessee Williamsin tiedetään laittaneen omat tuskansa näytelmään, mutta niin nerokkaasti, ettei naurulta voi välttyä. Alkoholismi ja homoseksuaalisuus kohauttivat 1950-luvulla, mutteivät jää ainoiksi aiheiksi. Big Daddyn pahanlaatuinen syöpä on tiedossa vain osalle porukkaa, sille osalle, joka miettii perinnönjakoa. Toisen pojan homous alkaa olla selvillä muille paitsi tälle itselleen. Veljesten vaimoista toista kutsutaan hedelmällisyyshirviöksi, kuudes lapsi on tulollaan, Maggiella ei ole ensimmäistäkään Brickin kanssa.

Jokaisella on hetkensä tässä helvetillisessä perhedraamassa, mutta Big Daddylla koko ajan, kun hän näyttämöllä on. Juomariksi ryhtynyt Brick eli Tuukka Huttunen säilyy vanhempiensa suosikkina, mitä Cooper-veli eli Samuli Muje ahnaan Mae-vaimonsa kanssa ei tietenkään hyväksy. Hysteerisen Maen rooli naksahtaa Miia Selinille just eikä melkein, varsinkin kun hän ihastelee pienokaisiaan – joiden kiljuntaa ja laulantaa muut lähinnä inhoavat. Katsoja putoaa viimeistään silloin, kun Mae makaa mahallaan lattialla kiljuen täyttä kurkkua ”Se on vale”. Petosta ja itsepetosta sisältyy moneen käänteeseen. Rehellisintä sorttia edustaa Maggie, vaikka yhden hetken pelaa tai pelastaa valheella hänkin.

Ohjaaja Miika Muranen saa kaaoksen pysymään kiitettävästi kasassa. Kunkin mielenmaailman korostaminen kaikuefektillä ja sen häivytyksellä toimii hienosti. Lavastus oli ensi alkuun häkellyttävän alkeellinen, punaista ja sinistä seinää tai kangasta ja kimaltavaa joulukuusen ketjua…Amerikkalaisuutta korostavana siihen tottui.

 

Kulttuuri Suosittelen