Jyrki Mänttäri, Niila Nousiainen, Raimo Grönberg, taustalla Severi Saarinen sekä avustajia

                                                                                               kuva kari sunnari/TTT

Mielensäpahoittajan Suomi alkaa menneisyyden nostalgisella maisemalla aittoineen ja saunoineen Tampereen Työväen Teatterin isolla näyttämöllä. Sisälläni läikähtää lämpimästi. Suhtaudun tulevaan esitykseen uteliaan myönteisesti. Kertaan mieluusti Suomen historiaa. Iäkäs kommentaattorini tuntee vielä enemmän nostalgiaa. Nykypäivä tulee vahvasti mukaan maahanmuuttaja Alin hahmossa. Kolmesta eri-ikäisestä mielensäpahoittajasta vanhin eli Raimo Grönberg haluaa pysyä kodissaan eikä muuttaa mihinkään vaivaistaloon. Tämän tutun kliseen hän muuttaa freesiksi palkkaamalla ennakkoluulottomasti maahanmuuttajan hoitamaan asioitaan, saaden samalla perustelun sille, miksi hänen ei tarvitse mennä palvelutaloon.

Mielensäpahoittajien matkan varteen mahtuvat niin Suomen sodat kuin urheilusaavutukset, niin Mannerheim, Lenin, Virén ja voitokas jääkiekkojoukkue.

Tuomas Kyrö on näppärä tekemään tekstiä – jonka on näyttämölle sovittanut ja ohjannut Tiina Puumalainen – mutta mielensäpahoittajan mietiskelyt kuuluvat lajiin, jota minä mieluummin hykertelen kirjan kanssa kotona. Ja siinäkin aika aikaansa kutakin. Tuntui tekijöillekin vaikealta täyttää Työväen Teatterin iso näyttämö ja käyttää sen tarjoamat mahdollisuudet, mitä nyt pyörivä osa pyörii moneen otteeseen.

Aforismeja kyllä piisaa lähes joka tyypille replikoitavaksi. Ja sitä pahoittelua, naapurin väriteleviosta tai milloin mistäkin. (Naapuri Kolehmaisen rooli on melko pieni, mutta Pentti Helin tekee siitä suuren!) Mielensäpahoittajan vaimo posmittaa, kun mies ei muista käsienpesua eikä hääpäiviä, mutta juoksijat muistaa. Urheiluosastolla Viren ja kiekkoilijat, Kekkonenkin suksien päällä maaseutumatkalla. Toimittaja kihertää vieressä, eli saadaan esimakua myös tulevasta Kekkos-näytelmästä toimittaja Maarit Tyrkön kera. Kovia konenut maahanmuuttaja-Ali tuo rauhan sanomaa ja saarnaa sotimisesta ja vähän muustakin suomalaismeiningistä.

Lopulta muistisairaus muistuttaa itsestään tässäkin näytelmässä. Alzheimer on tullut teatterissa tutuksi viime aikoina, mutta niinhän se on teatterin ulkopuolellakin. Katsomo oli lauantaisena iltapäivänä täynnä. Kyllä yleisö tullee tuonne mieltänsä parantamaan.