Katoava maa – muutakin kuin muistisairautta

kuva.jpg

Samaan aikaan kun Katoava maa sai ensi-iltansa TT Frenckellissä 19. tammikuuta, Helsingin Kaupunginteatterissa esitettiin Isän ensi-iltaa. Molemmat näytelmät käsittelevät muistisairaan kanssa elämistä. Katoavassa maassa pääosassa on pariskunta, Isässä isä ja tytär. Kati Outinen kiertää vanhainkoteja monologillaan Niin kauas kuin omat siivet kantaa. Katsoin sen äitini kanssa, joka asuu Koukkuniemessä. Sieltä saavuin myös Frenckellin esitykseen. -Alzheimer on jo kansantauti, toteaa Katoavan maan ohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen.

Yhä useammalla on nykyään tuntumaa muistisairauteen omassa lähipiirissään. Sitä käsittelevät näytelmät antavat mahdollisesti vertaistukea rankkaan arkeen. Alzheimer-aiheeseen saa myös helposti komiikkaa – ja sitä kautta kepeyttä. Riippuu vähän, toiset vain unohtelevat, toiset alkavat kiroilla tai hurjastella seksistisillä jutuilla. Huumori antaa ilmaa myös näyttelijöille. Myös he saattavat joutua miettimään aikaa, jolloin kyseessä ei enää ole näytelmä vaan oma kohtalo, olkoon potilaana tai omaishoitajana. Esko Roine tästä puhuikin aamu-teeveessä.

Nuori ja vanha pari

”Minun muistini on saari. Minä seison siellä, oman muistini saarella, sen korkeimmalla kalliolla ja katselen merelle. Aaltojen pauhu rauhoittaa minut. Menneet tulevat luokseni meren kohinan mukana, aalto kerrallaan. Tulevat yksitelleen, vain kadotakseen takaisin unohduksen valtamereen.”

Katoavan maan vanha pari on aviopari privaatistikin, Esko Roine ja Ritva Jalonen, lavalla Aarne ja Helena. Väliajan jälkeen Helenan tauti on edennyt jo vaiheeseen, joka muistuttaa likeisesti erästä juuri näkemääni asukasta Koukkuniemessä.

Pariskuntaa nuorena esittävät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu, Tampereen Teatterin näyttelijöitä tuoreimmasta päästä. Pätevää oli nuoruuspäivienkin esitys, riitelyineen. Rinnakkain kulkevat elämänvaiheet toimivat hyvin. Kokenut minä pääsi kätevästi antamaan neuvoja nuorelle minälleen. Vanhana muisteltiin ja käsiteltiin niin onnenhetkiä kuin pettymyksiä ja petoksia. Välillä muistisairas ikävöi henkilöä, joka seisoo hänen edessään. Anteeksiannon hetki oli kaunis ja herkkä, kädet päälletyksin, lopulta sylityksin. ”Enkä minä pelkää enää mitään.”

Näyttelijöiden lisäksi aplodeja tulee vastaanottamaan varsin naisvoittoinen tekijäjoukko, johtuuko hoiva-aiheesta:

Käsikirjoitus: Satu Rasila, Ohjaus: Anna-Elina Lyytikäinen, Lavastussuunnittelu: Marjatta Kuuivasto, Pukusuunnittelu: Mari Pajula

 

 

 

Kulttuuri Suosittelen

Roineen suvun joulujuttuja

eila roine oma 1.JPGOlkoon blogini tämänvuotinen joulujuttu Eila Roineen lapsuuden joulujen muisteloista Postimuseossa, ja herätelköön se itse kutakin muistelemaan…

Luulisi kyllä näyttelijäperheissä vierailevan hyviä ja uskottavia kollegoja pukiksi lapsille, mutta Eila Roineen varhaisin muisto romuttuneesta uskosta joulupukkiin kertoo muuta. Eila Roine sanoo näkevänsä korkkimaton kuvioita myöten sen hetken, kun hän jännittyneenä nelivuotiaana kuuli pukin kolkutukset viileässä eteisessä mamman tykönä. Silmänräpäyksessä sataprosenttinen usko romahti, kun kengät ja housut paljastivat koko kauheuden: se on naapurin setä. Lapsikin ymmärsi, että tätä ei voi kertoa kenellekään! Onhan se noloa tarinan sepittäjille. Tai entä jos lahjoja ei sitten tulekaan? Se joulu oli pilalla. Kyyneleet kimalsivat silmissä takkatulta myöhemmin tuijoteltaessa…

 Muut Roineen muistot ovatkin sitten mukavia, huolimatta siitä, että joka vuosi joku oksa kuusesta syttyi palamaan ja joka kerta kuusi oli jonkinmoinen raakki. Se johtui siitä, että Eero-isä juuttui aina kuusikauppiaiden kanssa juttelemaan. Kun joku heistä lupasi suositulle näyttelijälle kuusen ilmaiseksi, tämä ei kehdannut ottaa komeinta. Vain kerran äiti oli komentanut takaisin hakemaan kunnollisempaa. Yleensä toislaitaiset sommiteltiin sopivasti seinään päin. ”Muutenkin meidän kuuset olivat niin täynnä kaikkea roinaa, ettei läpi nähnyt, millainen se itse puu oli.”

Eero Roineella oli aina paljon esiintymisiä joulun alla. Hän sai usein palkkion tavarana, joskus joulukinkun, joskus kasan kerrastoja lapsilaumalle. Harmi vaan, että ne olivat noin kokoa 44. ”No, äiti kävi sitten vaihtamassa jälkeenpäin.”

Eila oli esikoinen. Eilasta seuraava veli Olavi on ainoa neljästä sisaruksesta, joka ei ryhtynyt teatterialalle, kuten Esko ja Liisa. ”Kerran saimme Olavin kanssa vähän rahaa jouluostoksia varten. Minä ostin kaikkea pientä, kyniä ja teroittimia toisille, mutta Olavi ostikin ittelleen hienon lyijytäytekynän! Nostin siitä aikamoisen äläkän.”

Ihme kyllä, Eila Roine ei juurikaan esiintynyt koulun joulunäytelmissä. ”Jossain onnettomissa tonttu- tai peikkotansseissa vaan. Olin oikeastaan aika ujo ja arka alakoulussa.” Ja sittenkin,  hänestä tuli koko kansan valloittanut tarinankertoja, ei vain pikkukakkosen lapsille.

SATUMAISTA JOULUA KAIKILLE JA TARUNHOHTEISTA UUTTA VUOTTA!

PS Ohessa kuva minun aikuisikäni hupaisimmasta joulumuistosta, kun vietettiin maalaisjoulua syntymäkodissani. Tätä naapuruston pukkia eivät tunnistaneet edes aikuiset, silloisesta pikkupojastani ja serkuksista puhumattakaan = pukintilaushommeli oli yllättäen muuttunut! Karmein lapsuusmuistoni on puolestaan  pukinnaamari, jonka löysin isoveljeni kanssa naapurin vintiltä keskellä kesää! – kuin pukinraato – materiaalit olivat siihen aikaan kammottavia. Vuolaasti parkuen juoksimme kotia kohti..

kniemen joulu.jpg

 

Kulttuuri Suosittelen