Tyttö ja varis

Tytto-ja-varis_2.jpg

Jopas on hyvää teatterisyksyä Tampereella. Varsinkin Frenckell-näyttämölle taitaa tulla tunkua. Ulkomaalaisen lisäksi tämä Tyttö ja varis! Iloisesti jätin hyvästit Kotalan perheelle, kun näin uudensorttisen Peltola-näytelmän, lisäksi suosikkini Anna-Elina Lyytikäisen ohjaamana. Peltolan teemat saavat kaikin mokomin toistua. Pienen ihmisen arki, äitiys, ystävyys, kurjuudessakin kumpuava hyvyys, ihmisen heikkoudet ja vahvuudet, olemassaolon näkyvyys.

Elokuvamaailmassa suomalaisia leffoja on totuttu pitämään vähän eri  sarjassa = alemmassa kuin ulkomaisia, ainakin aiemmin. Toisin on teatterin puolella. Useimmiten kotimaiset teokset/kantaesitykset riemastuttavat. Kielenkäyttö ujuttautuu ikään kuin syvemmälle. Varsinkin Sirkku Peltola saa tuotua esiin inhimillisyyden vivahteita ja omintakeista huumoria arjessa kuin raspi, joka raapii sydäntä, vaikka naurattaisi. Näytelmän Jarde suoltaa lisäksi sen kielen, minkä tekijä on todennäköisesti oman nuorisonsa myötä oppinut.

Käsikirjoituksen hienovireisyys näyttää olevan esittäjänelikolle konkreettista kuin ruisleipä. Täysin sisäistettyä roolia jokaiselta. Tuija Vuolle ja Ritva Jalonen ovat ihan parhaimmillaan toisilleen ulkoisesti vastakkaisena naisparina. Tuija Vuolteella keskiluokkaisena yksinjääneenä ja yksinäisenä Armina suun juonteet suuntautuvat napakasti alaspäin, Ritva Jalonen laitapuolelle joutuneena Säteenä on riipaisevan kiitollinen vähästäkin. Että pääsee kaljapissalle kunnon vessaan. Hän myös osaa esittää humalaista niin hyvin, ettei alun örvellys lainkaan ärsytä. Samoin Jukka Leisti, siivousfirman pikkupomo, jonka juhlat venyvät. Ja joka arvatenkin linkittyy kummankin naisen elämään. Antti Tiensuu Säteen siistijäkollega Jardena pyörittää siivouskonetta kerrassaan karismaattisesti, sympaattisesti ja valoisasti. Pelkästään sillä saisi katsojan hyvälle tuulelle. Mutta katsoja saa koko potin. Se sisältää monenlaista kasvun ihmettä, eri-ikäisten ja eri maailmoista tulevien työkavereiden kasvavan yhteyden, näkymättömästä näkyväksi kasvamisen, kiipeämistä kohti itseoivallusta. Joskin alkuun Armilla kasvaa lähinnä hermostuneisuus, miten kohdata tuo syrjäytynyt. Sitä varmaan kukin tykönään miettii lähipäivinä.  Tai sitä, miten kohdella ikääntyinetä vanhempiaan, monen muun teeman ohessa. 

tytto-ja-varis_4.jpg

KUVAT HARRI HINKKA, TAMPEREEN TEATTERI

PS Satuin twiittaamaan tuoreeltaan esimerkkirepliikin esityksestä: Elämä on kuin tokan luokan virkkuu, kasa hikistä ja rähmäistä lankaa. Mutta  lausahdus ei edusta koko näytelmää. Se tulee Ipen eli Jukka Leistin suusta sumuisella hetkellä. Säteen aforismi olisi: Ikävä haurastuttaa. Joka itkusta tulee vähän reikäisemmäksi. Jardelta poimin hänen lohdutuksensa Säteelle: Et ole tavis – sussa on jotain neitsyttä, sisäistä koskemattomuutta. Käsi siteessä olevalle Armille tyypillistä oli torjua kaikki apu, pitää tabuista kiinni ja kulisseja yllä: Itse satutin, itse kärsin, oma on käteni.

 

 

  •  

 

Kulttuuri Suosittelen

#haydnhauskaa

kuun maailma.jpg

JULIUS MARTIKAINEN,  EMMI-SOFIA MÄKINEN JA NATALIA LINTONEN

Maan pinnalla

Tampereen Musiikkiakatemian toteuttama Kuun maailma Pyynikkisalissa on matalan kynnyksen korkeatasoinen veijariooppera. Tekijätiimi loi hashtagin #haydnhauskaa, koska jo libretto on vallaton. Täytyy lisätä, että suuri ansio hauskuuteen on myös ohjaajalla Erik Söderblomilla ja koko ketterällä ja lahjakkaalla esiintyjäjoukolla. Käsiohjelmaan on lisätty Söderblomin kontolle myös käännös ja vitsit!

Musiikkiakatemian esityksen kikkoja ette näe Olavinlinnassa. Siellä ette myöskään joudu estradille eivätkä orkesterilaiset nouse näyttämölle temppuilemaan eikä kapulta viedä tahtipuikkoa. Pyynikki Sinfoniaa johtava Markus Yli-Jokipii joutui puimaan nyrkkiä ilkikuriselle Cecco-palvelijalle (Petteri Loukio). 

Olen lumoutunut heti esiripun ensimmäistä kertaa auettua, kun lavan täyttää lupaavasti laulaen joukko mielikuvituksellisesti pukeutuneita olentoja. Kuukävelykin on hyväksi harjoiteltu. Rekvisiitta kuten kaukoputki tai keisarinvaunut on kekseliästä ja alkukantaista, kun taas TAMKin tekemät kuvankaappaukset uusinta tekniikkaa.

Kuun pinnalla

Kun esirippu toisen kerran aukeaa, ollaan mukamas kuun pinnalla. ”Linnut laulaa, puut soittaa ja kaikki tanssii”. Tyttäriään tiukasti vartioivaa, muutoin kilttiä mutta saiturimaista Herra Hyväuskoa (Julius Martikainen, bassobaritoni)  on höynäytetty, koska herra Pimennys (Veli-Pekka Varpula, tenori) ja  herra Vakava (Irina Nuutinen, mezzo) haluavat itselleen sekä morsiamen että myötäjäiset. Tyttäristä vienosti laulava Flaminia (Emmi-Sofia Mäkinen, sopraano) on kiltimpi ja ujompi, Clarice (Natalia Lintonen, mezzo, sopraano) uhmakkaampi, kuten myös hänen äänensä sopivasti voimallisempi. Herra Hyväuskon viehko palvelijatar heläytteli myös hienosti, vaikka Maria Anttila (mezzosopraano) joutuikin ykskaks ylimääräiseen hukiin sairastapauksen vuoksi. Laulajat ovat ällistyttävän hyviä näyttelijöitä, tällä paketilla pärjäisi isommillakin areenoilla. Produktiossa on varmaan satakunta tekijää, kun mukaan lasketaan taustajoukot, mediapolis-mestaroinnit, korrepetitiot ja konsultoinnit ynnä muut. Nyt kiireesti lippuja varaamaan. Syyslomaviikollal ei ole esityksiä.

kuun pinnalla.jpg

KUVAT KIRSIKKA LYHTEILÄ

Kulttuuri Suosittelen