Telakan juhlaa

kuva henry griin

digihattu.jpg

TeatteriTelakalla on syytä juhliin. Juuri kun se täyttää 20 vuotta, se valittiin myös Vuoden Teatteriksi. Hassan Blasimilta tilatun juhlanäytelmän ensi-ilta oli keskiviikkona. Digihattupelille oli täten etkot ja jatkot. Otollista yleisön myötäävälle mielialalle, sillä esitys tuntui häkellyttävän. Kiitospuheita pidettiin ja kuohuvia maljoja nosteltiin, mutta itse näytelmästä en kuullut paljonkaan sanottavan. Alku oli tehokas: Yleisö pakattiin kuin pakolaisrekkaan ennen katsomoon pääsyä. Siinä ehti hyvin kuvitella hajuja ja hapettomuutta pimeässä kontissa Euroopan rajalla, vaikka saimmekin leikkiä lempeän väljästi.

Telakka edustaa Tampereella samaa kuin aikoinaan Ryhmis tai Q Helsingissä. Riskinottoa ja kannanottoa yleisöä kosiskelematta. Näyttö pelottomuudesta oli tilata juhlanäytelmä ensikertalaiselta näytelmän käsikirjoittajalta. Hassan Blasim on synnynnäinen tarinankertoja, novellien palkittu kirjoittaja ja lyhytelokuvien käsikirjoittaja. Digihattupelissä tarinallisuus hapertuu osin maailman ja tulevaisuuden kauhukuvien maalaamiseen, osin sormi pystyssä opetukseen islamista: ”Olen muslimi, en fundamentalisti. Olen musta, en raiskaaja.” ”Eurooppalaiset ovat tappaneet toisiaan sadoissa sodissa, eivät vain muslimit. Amerikkalaiset eivät vieläkään pyydä anteeksi Hiroshimaa, länsi ei pyydä anteeksi orjakauppaa”. Kaikki tämä on täyttä totta, mutta Digihattupeliin se tuo saarnan makua. Kybersota ei ole hatusta vedettyä, mutta näyttämöllä yhtä tavoittamaton kuin ufo. 

Blasimin aforismia totuudesta – se on kuin taivaasta palasiksi pudonnut peili, jokainen saa sirpaleen ja luulee sitä koko totuudeksi – voi soveltaa myös tähän kirjoitukseen, ja mennä itse katsomaan.   

Esitys on yhteishanke Tartu Uus Teaterin kanssa. Sitä käydään suomen, viron ja englannin kielillä. Suomellakin katsomossa pärjää. Ohjaajina Antti Mankonen ja Hanno Eskola.

 

 

 

Kulttuuri Suosittelen

Vampyyrien vietävänä

Helsingin Kaupunginteatterin Vampyyrien tanssista sometettiin niin sankasti, että uteliaisuus voitti. Päädyin vihdoin Peacock-teatteriin muusikkokommentaattorin kanssa. Päätin istua penkkiin avoimin mielin, siitä huolimatta ja sen vuoksi, että vampyyrigenre tai kauhukulttuuri ei yleisesti ottaen puhuttele minua. Päätös oli pätevä, sillä siten illasta irtosi iloa yllin kyllin. Ja olihan se antaumuksella tehtyä goottispektaakkelia. Huimat puvut, hulppeita joukkokohtauksia. Hetkisen kerkesin kuvitella ne Työviksen isolle näyttämölle…että miten vaikuttavaa sitten olisi…Huikein elämys oli, kun massiivisen kokoinen kreivi von Kroloch avasi suunsa ja laulunlahjansa! Siitä lähtien odotin aina Mikko Vihmaa näyttämölle. Ilahduin Risto Kaskilahdesta majatalon isäntänä, koska olin jostain lukenut moitteita hänen osuudestaan. Minulla ei ollut mitään valittamista. Myös suosikkini Laura Alajääski oli vuorossa kaksoismiehityksestä, lukeutuen niihin hyviin suoriutujiin, kun laulajajoukko kuitenkin oli vähän epätasaista – ei kylläkään häiriöksi asti, joten se siitä. Esityksessä vilahti myös niin hieno tanssinumero, että enemmänkin olisi uponnut sitä lajia.

Muusikkokommentaattori kaipasi vähän enemmän modernismia musiikilta. Toisaalta tämä Jim Steinmanin perinteinen mahtipontisuus puree varmaan enemmistöön ehdoitta. Eva Kontu on myös ehdoton kapellimestari pätevine muusikkoineen. 

Pohdimme väliajalla, olisiko öisten verenimijöitten aihe saanut jäädä mystisemmäksi. Nauraminen on meistä molemmista hauskaa, mutta farssihuumori vampyyrien yhteydessä jäi monesti kömpelöksi, vei ainakin kaiken kauhun ja salaperäisyyden. Vampyyrien tanssi perustuu Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat vuodelta 1967. Täytynee lisätä, että teoksen ”kantaisä” Polanski mielistyi musikaalissa juuri sen komediallisuuteen.  Loppuaplodien jälkeen ajattelin antautua auktoriteetin mielipiteelle.

vampyyri.JPG

 

 

Kulttuuri Suosittelen