Rahasta, pahasta ja rakkaudesta

Tampereen Työväen Teatterissa juhlittiin ”uuden” näyttämön 30-vuotispäiviä samana torstaina kun Kari Heiskasen ohjaamat kuusi näyttelijää istuivat illallispöytään Yksi halusta toinen rakkaudesta -kantaesityksessä. Minulle juhlan aihe oli se, että toiveeni toteutui näin pian: Uusi näytelmä Heiskaselta, vastahan Sormet hunajapurkissa nähtiin alkuvuodesta Tampereella. Yksi halusta toinen rakkaudesta kertoo jo nimessään, että ikiaikaisia aiheita pöyhitään. Tällä kertaa käsikirjoittaja ohjasi itse. Luotin jo etukäteen tuoreeseen käsittelytapaan ja kielelliseen rämäkkyyteen. En pettynyt.

Kolmen pariskunnan kosteassa illanvietossa kohtalot alkavat kuoriutua kuin sipuli. Tapaaminen ei olekaan kaikille neitseellinen. Henkilögallerian ammatit tarjoavat näppärästi aineksia käsitellä niin taidetta kuin mediaa, politiikkaa ja prostituutiota. Huudellaan sananvapauden ja taiteilijanvapauden perään, kysytään oikeutta omaan kehoon, myös koko elämään: Saako toisen tragediaa käyttää elokuvaan? Tapahtumatuottaja tuottaa puolestaan paikan päällä tapahtuman, josta tulee jo viittä vaille Tarantinon temput mieleen. Kari Heiskanen on harjaantunut kuvaamaan puolisoiden riitelyä ja sen karikoita hemaisevasti, yleisön reaktioista päätellen omakohtaisen tutusti useimmille. Riidan räiskeestä huolimatta loppu on kerrassaan hieno. Tai siis näytelmä on alusta loppuun hieno. Rytmikäs. Lavastuskin kätevää. Näyttelijätyö pätevää.

Pariskunnat: Katariina Kudjoi ja Pentti Helin, Teija Auvinen ja Aimo Räsänen, Suvi-Sini Peltola ja Janne Kallioniemi.

ed pentti helin.jpg

kuva kari sunnari

Kulttuuri Suosittelen

Maaninkavaaran kujanjuoksu

Miika Nousiainen on menestyskirjailija, jonka kaikista teoksista on saatu versioita myös teatterilavalle. TTT tarttui Maaninkavaaraan, joka on perhedraama välittämisestä ja sen vaatimista uhrauksista, viitekehyksenään nyt juoksuhullu valmentajaisä. Ohjaus on TeaKista 2012 valmistuneen Jarno Kousan Tampere-debyytti, ja dramatisoinnista vastaa Minna Leino.

Juoksijaveljensä kuoltua keksii yläasteikäinen Heidi (Maija Koivisto) tavan piristää Huttusten perheen ahdistunutta Martti-isää (Mika Honkanen) ja pyytää tätä valmentajaksi omaan juoksuharrastukseensa. Jo ensimmäisillä hölkkäaskelilla käy ilmi, että isä aikoo toden teolla tehdä harrastuksesta elämäntavan. Hänen itsekkäin perustein laadittu valmennusohjelmansa on aivan armoton. Mieskuva Maaninkavaarassa on perisuomalainen: surun muotona on periksiantamaton puserrus, joka laittaa läheiset koetukselle.

Martin pakkomielteinen suhtautuminen Heidin valmentamiseen suuntaa kyllä perhetragedian aiheuttamaa tuskaa toisaalle, mutta hintana on valmennettavan vapaus toteuttaa itseään. Tyttö kuitenkin juoksee minkä jaloistaan pääsee, ja esityksen aikana katsoja pääsee puntaroimaan, mihin asti se on lähimmäisenrakkautta ja missä ylitetään itsepetoksen raja. Näytelmän ydin ei siis tietenkään ole juokseminen, vaikka siinä melkoisesti urheillaankin, mutta voi kai innokas fani Virén-viittaustenkin takia sen katsoa.

Kuva: Kari Sunnari

KUVA: KARI SUNNARI

Koivisto ja Honkanen tekevät aika hyvät roolityöt, vaikka heidän välinen kemiansa ei aivan välity katsomoon asti. Kaksin he onnistuvat täyttämään lavan ja välillä osan katsomon rappusistakin, ainakin kun apuna on iso valkokangas. Kyösti Kallion videosuunnittelu on oivallista, vaikka videokuvan määrä keikkuukin ylärajoilla. Aina katsojan tarvitessa hengähdystaukoa hyppää nimittäin Martti opettajaksi absurdeille luennoille, joilla äkkiväärää huumoria revitään Paavo Nurmen ja Lasse Virénin tapaisista kansallissankareista, afrikkalaisesta Kalenjien ”juoksijaheimosta” ja jopa Marie-kekseistä.

Esitys sopii monenlaisille katsojille, sillä erilaiset ihmiset voivat löytää siitä itsensä – tai isänsä. Kerronta etenee selkeästi, vaikka vastaan vähän tulevatkin samat ajankäyttöongelmat kuin niin monta kertaa ennenkin romaania kahteen tuntiin tiivistettäessä. Synkistä lähtökohdista huolimatta itua voisi silti olla vaikka yläasteluokan vierailuun Maaninkavaaran maisemissa. Sitä paitsi vaikka kriisivaihe jättääkin perheeseen arvet, on tarinan perusvire toiveikas ja niin myös jälkimauksi jää kaikkien perheenjäsenten usko huomiseen.

Kirjoittaja on bloginpitäjän poika, joka kävelee kouluun, mutta juoksee ihan omien haaveidensa perässä.

Kulttuuri Suosittelen