Simuloinnista syntyi sirkus

kuva Leena klemelä

Avioliittosimulaattori2_pkt15.jpg

Avioliittosimulaattorilla on hullut hetkensä ja naurattavat näyttelijänsä. Pyynikin Kesäteatterin 60-vuotisen taipaleen juhlintaan en olisi välttämättä simuloinut näitä kihlajaisia. Hmm..Kihlausta tuskin voi pitää paljastuksena tässä yhteydessä. Milloin on nähty kesäteatteria, jossa venkoileva pääpari ei päätyisi toistensa syliin?

Kielenkäyttö nousee keskeiseen asemaan, kun itä ja länsi kohtaavat kotomaassamme. Itse tarina on aika tavanomainen. Ensisilmäyksellä rakastuneet ovat eri puolilta Suomea, suvuilla eri kulttuurit. Opetellaan puhumista ja harjoitellaan vaikenemista.

Ville Majamaa on Jussi Turun suunnast, kun taas Mari Turunen on Liperin likka Aino. He yrittävät säilyttää lempensä sulhasen kotitilalla, missä asuu vähäpuheisia mörököllimiehiä. Äiti on kuollut nuorimman poikansa Jaakon synnytykseen. Kuopus kärsii syyllisyystraumasta. Miniäkokelas saa puolestaan taistella emännänpaikasta, vaikka sen haltija on jo taivaassa. Kaupan kiäretorttu ei kelpaa (paitsi väliajalla sitä menee melkoisesti).  Itäsuomalaisten kieli laklattaa lakkaamatta, eivätkä varsinaissuomalaiset pysy perässä. Karjalaissyntyisen anopin osa on kuin räätälöity Eija Vilppaalle. Hän jos kuka hallitsee hössöttämisen, hyysäämisen ja marmattamisen. Roisisti riitelevät ja lähestymiskieltoa hakeneet appivanhemmat vaikuttavat yhteensopivammilta kuin nuoripari, jota pituus tuntui yhdistävän enemmän kuin kemiat. Tivolin Turunen kyllä saa aikaan, jolla nimellä mykkien kopla häntä kutsuu. Myös appiukot – Tom Lindholm ja Ola Tuominen – ottavat toisistaan mittaa mainiosti.

Ainon vanhemmat riitelevät milloin pullasta, milloin verhoista, kunnes sulavat sopuun. Aino on milloin lähdössä, milloin palaamassa, välillä vessaan telkeytyneenä. Hirmu pitkään muu katras houkuttelee häntä huussista ulos, ilman että ”pohheemipöhheiköllä” on edes kunnon syytä sinne juuttua, mitä nyt pikkunimittelyä. Toisaalta, mitäpä siitäkään jos huussin ympäriltä huvia revitään, nythän on kesä. Näitä siis jauhetaan juohevasti irrotellen, kunnes Jussin setä eli Esko Roine rohisee päätössanat: Kyl tämä oli täsä sit!

Paluubussissa sanat sinetöityvät, kun edessä istuva nainen toteaa kaverilleen: Ihan ok, mutta ei tota huomenna muista. Takanani vanhempi mies mörisee vaimolleen: Täytyy sanoa, että kesäteatteri on vaikea laji. Tämä savolaene sannoo: En oo puolesta enkä vastaan, pikemminnii päevvaston!

Ensi-ilta 12.6.2015. Ohjaus Tommi Auvinen, dramatisointi Seija Holma ja Tommi Auvinen, pääosissa Mari Turunen, Ville Majamaa, Ola Tuominen, Esko Roine, Samuli Muje, Eija Vilpas, Tom Lindholm, Janne Kallioniemi, Miia Selin, Tommi Rintamäki, haitaristina Jenna Vehka-aho

PS Juuri ennen ensi-iltaa sain päähänpiston haalia käsiini Veera Niemisen esikoisromaanin Avioliittosimulaattori. En ehtinyt lukea kuin johdantoa itselleni, mutta naispäähenkilön yksinäiset pähkäilyt ja ironian vaivihkainen sävy kihelmöittivät odotusta. Illankajoon mennessä oli konkretisoitunut luku- ja katsomiskokemuksen ero. Mitä vivahteita ja oivalluksia saakaan poimia itsekseen lukemalla – ja miten ne voivat huuhtoutua ison vaikka lahjakkaan joukon mellastukseen.

Kulttuuri Suosittelen

Sotaa ja vähän rauhaakin

sotarauha.JPG

Teatteri Telakan työryhmä on yhdistellyt Tostoin Sodasta ja rauhasta ja muista teksteistä loistavan luomuksen. Vanhaa on säilytetty ja uutta luotu kerrassaan ketterällä tavalla. Samaan on paketoitu niin tolstoilaista slaavilaisuutta kuin suomalaisen taloyhtiön nykymenoa. Linnunlaulu ja pienet piha-askareet loihtivat ensimmäiseen näyttämökuvaan petollisen lupauksen rauhasta. Kaukana haukkuu koira. Kun pelakuun purkittamisesta syntyy käsirysy, niin miten maailmassa sopu säilyisi.

Napoleonin hyökkäys Venäjälle 1912 vaati satoja tuhansia uhreja. Sodan karmeus tehdään naurettavaksi tavalla, joka jää takaraivoon. Samassa melskeessä pöyhitään ihmisen olemusta ja ominaisuuksia monelta kantilta, ahneutta, julmuutta, mutta myös hyvyyttä ja vihollisten ystävystymistä. Muinaisen Venäjän aatelisten eriarvoinen aikakausi on verrannollista nykyiseen länsimaiseen hyvinvointiin. Ylellisyydet revitään toisten selkänahasta, sanoo ohjaaja ja dramatisoija Tuomo Rämö. Maaorjat ovat erinimisiä, mutta ongelmat ikuisia. Viha-rakkaus on ikuista. Rämö on poiminut ja pelkistänyt laajoja aiheita lahjakkaasti, niin kansojen kuin yksilöiden välisesti.

Oman lisänsä teatterikokemukseen toivat katsomon täyttäneet Ylöjärven lukiolaiset. Kuulin ennen alkua suunnitelman ”Mennään tonne takapenkkiin, siä voi nukkua paremmin”. En malttanut olla seuraamatta, miten keskittyneesti koululaiset sittenkin olivat messissä. Uskon myös, että historiantunnit saivat elvytystä tämän esityksen ansiosta, vaikka antia ja analyysiä piisaa äikäntunnillekin.

Monta naurua nauroin, mutta moni repliikki säväytti mieltäni toisella tapaa, kuten Natashan: ”Jos jokin asia vaivaa minua, ajattelen tähtiä. Kun suurentaa mittakaavaa, meillä ei ole ongelmia ollenkaan”.

Neljän hengen rämäpäinen näyttelijäporukka ansaitsee voimalliset aplodit! Antti Mankosella, Piia Soikkelilla, Kaisa Sarkkisella ja Petri Mäkipäällä oli useita rooleja kullakin. Kaikkien muuntautumiskyky nopeassa tempossa oli ilmiömäistä. Piia Soikkeli nousi isäukon kuolinkorinoista varsinaiseksi komedienneksi. Mankosen itseään etsivä Pierre, joka lopulta etsi jo Napoleonia rintamalla palautti mieleeni: Minähän noteerasin tämän tyypin jo Köökissä. Hienoa työtä tekivät niin valo- kuin äänisuunnittelijatkin, Nadja Räikkä ja Hannu Hauta-aho. Huom! Enää muutama esitys jäljellä

 

 

Kulttuuri Suosittelen