Elokuviin menijän kannattaa nyt skarpata, etteivät mene nimet sekaisin. Luokkajuhla ja Luokkakokous ovat toistensa ääripäitä. Ensimmäinen on äärimmäisen taidokas, jälkimmäinen on äärimmäisen tolkuton. Luultavasti Aku Hirviniemen, Sami Hedbergin ja Jaajo Linnonmaan kohelluksesta tulisi teinihitti, ellei se olisi kielletty alle 16-vuotiailta ”rohkeiden seksikohtausten” takia. Tosin pääosassa ovat noin nelikymppiset luokkajuhliin valmistautuvat kaverukset, joita elämä on eri tavoin kuljettanut ja jotka sen myötä ovat enemmän tai vähemmän seksistisiä.

Tiesin suunnilleen mihin olin menossa, ja päätin antautua nauramaan peräpukamille ja sensellaiselle. Tämä tapahtui heti alussa, kun Hirviniemen esittämä Niklas menee pukamien takia lääkärille, joka on hänen appiukkonsa (Taneli Mäkelä). Vähitellen kävi selväksi, että myötähäpeältä on vaikea välttyä. Varsinkin juhlapuheen pitkälliseen suunnitteluun liittyen, kun muistilehtiössä oli vain sanalista: paska perse pillu pornolehti paviaani. Siitä tehtiin sitten piinallisen pitkäkestoinen laulu itse juhlassa.

Tekijäporukalla oli puolestaan piinallista odotella aulassa lehdistönäytöksen loppumista, koska nauruntyrskettä ei korviin kantautunut – kuten Sami Hedberg sisään tultuaan ääneen valitteli. Tekovaiheessa kundit pitivät kyllä hauskaa, mikä todistettiin loppukuvissa lukemattomina otoksina, jotka katkesivat nauruun ja jotka sen myötä piti ottaa uusiksi. En sentään katumusharjoituksia tarvinnut, että kävin heidän ilonpitoaan katsomassa. Sitä paitsi radiotoimittaja ja stand up-koomikko pätivät ihan täysistä näyttelijöistä, vaikka jotkut pahanilkiset sanoivat, että esittivät vain itseään. So what, luontevasti kameran edessä. Kameran takana on Daniel Lindholm. Ohjaaja Taneli Mustosen käsikirjoitus perustuu tanskalaiseen Klassefesteniin.

Raadollisempi versio

Ruotsalaisen ohjaajan Anna Odellin luokkajuhlassa ollaan suoraan paikan päällä, jaellaan vuolaasti poskisuudelmia ja kilistellään juhlavassa tällingissä, riehakkaalla tuulella sielläkin, ja juhlapuheita pitäen. Omassa luokkajuhlassani parikymmentä vuotta sitten aloitimme tyynesti ja lämpimästi, mutta halailimme vasta lähtiessä. Ruotsalaisten juhla kulkee toisin. Koulussa kiusatulla, nykyään kuuluisalla ruotsalaistaiteilijalla Anna Odellilla on niin paljon painavaa muisteltavaa. Hän puhuttelee kysymyksellä, miten luokkaan syntyy arvojärjestys siitä, ketkä ovat suosittuja, ketkä hylkiöitä. Hän jättää mietittäväksi teesejä kuten: Minusta tuli näkymätön myös itselleni, koska minut mitätöitiin. Edesautoin kiusaamistani sillä, että jatkoin yrittämistä olla muiden mukana. Aikuiset kuittasivat, että ”ovat vain lapsia” – mutta emme olleet lapsia toisillemme.

Myös vastareaktiot panevat miettimään: En muista olleeni kelju. Otetaas lisää viiniä! Luokkajuhla ei ole mikään terapiaistunto. On itsekästä pilata muiden juhla (puhumalla siitä, mitä ei kouluaikana uskaltanut).

Anna Odellin sittenkin paljolti fiktiivinen elokuva on kaksiosainen – ja pökerryttävän todentuntuinen. Hän näyttelee itse itseään, mutta koulukavereita esittävät näyttelijät.

Koulukiusaaminen niin henkisen kuin fyysisen väkivallan muotona koskettaa, vaikka se ei liittyisi omiin koulumuistoihin. Aihetta on tuskin koskaan käsitelty kouraisevammin tai koukuttavammin. Tämä elokuva ei mahdu mihinkään aikaisempaan kategoriaan.