Miljardin arvoinen vierailu

vanhan naisen vierailu.jpg

kuva kari sunnari/ttt

Päätin mennä katsomaan Vanhan naisen vierailua työväenteatteriin, koska pääosassa esiintyy Tuire Salenius ja koska Duerrenmatt lietsoo nostalgiaa opiskeluajoilta. Kummaltakaan tämä ei ollut se vaikuttavin suoritus – perusasetelman dramatiikasta huolimatta – mutta riittävän hyvä. Kun kyse on rahan ja koston vallasta, seurauksena on moraalista pohdintaa monipuolisesti, myös leikkimielisesti, jopa äärimmäisesti: Voiko raha tehdä murhaajan?

Rahassa rypevän rouvan vaatimus saada miljardilla oikeutta menneisyyden tapahtumista entisellä kotikylällä aiheuttaa minussa aversioita. Pelkäänkö oman etiikkani pettävän?

Tuire Salenius näytelmässä Elokuu jäi kouraisuna sydänalaani pitkäksi aikaa. Sittemmin hän on kulkenut voimanaisena Kotalan Ailin koltussa. Suvereenisti hän kantaa myös miljonäärirouvan minkkiturkit ja timantit. Ilkka Koivula nuoruudenrakastettuna Alfredina on pian kuin mato koukussa. Kylän mukavin mies on se, jolle pitäisi kostaa. Yhtäkkiä Fredi näkee varattomat kaverinsa uusissa vetimissä, kirkontornissa soi uusi kello ja kaupunginjohtajan huoneeseen kannetaan uudet kalusteet. Oma poika on hankkinut upea auton noin vaan. Missä kulkee vainoharhaisuuden ja tervejärkisyyden raja?

Duerrenmattin huumori lienee sen verran kuivakkaa, että ohjaaja Maiju Sallas päätyi hakemaan naurua karikatyyreistä. Näytelmän tyylilaji ei kuitenkaan ole farssi – mutta kunnan herrat nilkuttavat ja irvistelevät kuka milläkin tavalla överisti.

Jäljelle jäävät silti kysymykset – oikeesti tai leikisti – kuten mistä summasta myisin periaatteeni, minkä verran urheiluauto houkuttelee muuntelemaan totuutta, paljollako kääntäisin selkäni ystävälle tai perheenjäsenelle. Kyläkokouksessa Guellenin asukkaat vannoivat toimivansa…ei rahan vaan oikeudentunnon ja tunnonrauhan takia…

 

PS Pitkin kesää tulin muuten kiinnittäneeksi huomiota autoihin näyttämöllä: Lähiöteatteri Lystillä oli se maitokärryhärveli, Pyynikillä huristelivat kuormurit. Tässäpä neljä paikallaan seisovaa jakkaraa vei perheen huimalle ajelulle siten, että kuvat molemmin puolin seinää kulkivat vauhdilla. Kyydissä olin minäkin!

 

Kulttuuri Suosittelen

Juteinia Aleksis Kiven päivänä

 

15346390081_91f2450db6_k.jpg

kuva: kai g. baer

Vietin Kiven ja kirjallisuuden päivää juhlimalla Juteinia. Teatteri Telakassa oli Maailmankaikkeuden ensi-ilta. Suomen kielen esitaistelija Jaakko Juteini syntyi viitisenkymmentä vuotta aiemmin kuin kansalliskirjailijamme. Ensimmäisellä puoliajalla minulle tuli tunne, että tässä tarjoillaan modernisoitua oppituntia valistuksen aikakauden Suomesta – ja mikäpäs siinä, koulutiedoissani piisaa paikattavaa. Modernisoitua, koska alun pimeydestä pukkasi beatia, eli Allen Ginsbergin ”paskantärkeitä huomioita”. Pimeästä kuljetaan sitten kohti tiedon valoa.

Toisella puoliajalla tiesin jo istuvani tanakasti teatterissa enkä koulunpenkillä, intensiivisten näyttelijöiden huomassa. Monestihan se on hilkulla, etteikö Tanjalotta Räikkä ryövää koko pottia, siinä mielessä vaativa tapaus kanssanäyttelijöille. Juha Hurmeen käsikirjoituksessa ja ohjauksessa on neljä Juteinia, olihan miehelläkin monta roolia ja uraa: maistraatin sihteerinä, kirjailijana, filosofina, herättäjänä, huvittajana, sananlaskujen nikkarina, opettajana. ”Valistus on rauhan sotaa”. Huumori on puolestaan elämän suolaa, ja sitä puolta ei tästä totuudentorvesta koulussa valotettu. Olipa raikasta vitsailua ja mehevää sananlaskujen sikermää tähän tv-viihteen kulta-aikaan.

Juteinin vakavat mielipiteet joutuivat roviolle Viipurissa 1829. Anders Cedervallerin kirjapaino menetti toimilupansa. Juteini jätti masentuneena kirjoittamisen vuosikausiksi, muttei lopullisesti. Eikä hänelle käynytkään yhtä huonosti kuin yleensä niille, jotka ryhtyvät pappeja ja vallanpitäjiä arvostelemaan. Juteini oli hengen mies, muttei luterilaisella tavalla. Ihminen oli hänelle sama eri puolilla maailmaa, uskonnosta riippumatta. Aatelissäädylle viesti kuului: Joka orjuutta kannattaa, ryhtyköön itse orjaksi. Arvon mekin ansaitsemme -runoilija sai kunniatohtorin arvonimen 1840.

Arvon ansaitsee myös Juha Hurmeen trilogia kieli- ja valistusmiehistä, joista näyttämöllä on nähty aiemmin historiankirjoittaja Daniel Juslenius sekä kielitieteilijä Europaeus. Samaten arvon ansaitsee esityksen musiikki, jonka on tehnyt Arto Piispanen. Näyttelijät Tanjalotta Räikkä, Piia Soikkeli, Kaisa Sarkkinen ja Antti Laukkarinen loistavat laulajinakin. Heidän läsnäolonsa voima koukutti katsojaa enemmän kuin jännite itse esityksessä.

 

Kulttuuri Suosittelen