Perhedraama – paras ja pahin

Ihmisen_osa_7.jpg

kuva: harri hinkka

Tampereen teatterisyksy lienee saanut hitin Kari Hotakaisen Ihmisen osasta. Se sisältää vuolaan tekstin täynnä aforismeja, jotka on ripoteltu Anja Pohjolan eli Salme Malmikunnaksen ja hänen perheenjäsentensä repliikeiksi. Tosin kiteytysten runsaudesta johtuen tietoisuus Hotakaisen (eikä roolihenkilön) havainnoimasta maailmanmenosta säilyy jossain määrin.

Ihmisen osaa hehkutettiin jo kauan etukäteen 83-vuotiaalla Anja Pohjolalla, ja hienoa hänet ja hänen rauhansa onkin nähdä näyttämöllä. Ansioita kerää silti koko tiimi, joka on ohjaaja Marika Vapaavuoren lahjakkaasti luotsaama. Sovitus menee Raila Leppäkosken piikkiin.

Alussa Anja Pohjola astuu yksinään täyttämään Tampereen Teatterin päänäyttämön. Kohta hän istuu alas kuin kotonaan – ja siitä se lähtee, vauhdikkaat monen ihmisen tarinat, oivaltavasti yhteen nivottuina. Traagisissakin tarinoissa on huumoria, mutta ne eivät ole irtosketsejä. Jossain muussa yhteydessä on tullut mieleen, että tv-sketsit ovat vyöryneet näyttämölle, mutta ei tässä. Kuopus esimerkiksi ajautuu lehtimyyjäksi – jolla on sitten vastassaan monenlaista hiihtäjää – tai lenkkeilijää. Aiheita piikiteltäväksi löytyy kirjailijoista alkaen, mainonnasta, narsismista, bisneksestä, bonuksista, optioista. Aiheina piikittelemättä elämän epävarmuus, menetykset, köyhyys. Monikulttuurisuus on mukana värillisenä vävypoikana. Entä vanhemmuus – milloin se loppuukaan?

Istun kerrankin niin edessä, että näen jokaisen suupielen nykäyksen ja silmäkulman kohotuksen. Herkullinen oli hetki, jolloin Salme Malmikunnas vilkuili puhumaan alkanutta mykkää miestään. Siihen saakka Heikki Kinnunen oli saanut lähinnä saapastella kulmat kurtussa lavan poikki liiteriin pilkkomaan puita.

Toisin oli muilla. Risto Korhosen piti seisoa päällään, Arttu Ratisen piti riisuutua alasti ja esittää kukkoa. Suoritus sai illan isoimmat aplodit. Tuskin niuhoinkaan katsoja pystyi nyrpistelemään alastomuudelle näyttömöllä moisen keekoilun nähdessään.

Ville Majamaa vaihtoi vaatteita viiteen rooliin. Ja kun tarkemmin miettii kaikkia sivurooleja, niin niistä irtosi huimasti lystiä, Risto Korhosen Armas, Majamaan lihakauppias ja kamreeri, Petri Koskinen hautajaisissa… Rentouttavaa, kun ei tarvitse huolehtia yhdenkään heikon lenkin puolesta.

 

Kulttuuri Suosittelen

Finnjävelistä tvångsfinneen

Leif Lindblom Ilkka Matila1.JPG

 ohjaaja Leif Lindblom ja tuottaja ilkka matila

Vadelmavenepakolainen on nyt myös elokuvana, tuo komediallinen tarina Mikko Virtasesta, joka haluaa olla ruotsalainen, koska tuntee syntyneensä väärään maahan. Kansallisuustransvestiitti. Miika Nousiainen kirjoitti kirjansa vuonna 2007, näytelmää on esitetty Kom-teatterissa ja Tampereen Teatterissa, tänä syksynä se nähdään myös Vaasassa ja Turussa. Näköjään Ruotsi-Suomi -problematiikkaan uskotaan yhä vahvasti – Suomesta käsin katsottuna. Ruotsalaisille Suomi on lähinnä maa muiden joukossa. Paitsi ne kyllä kannustaa itsensä jälkeen Suomea kansainvälisissä kilpailuissa. Siinä missä suomalaisille on tärkeää, että kunhan Ruotsi voitetaan tai kunhan Ruotsi vaan putoaa. Onko näin? Päätän hakea päivitystä Vadelmavenepakolainen-elokuvan ohjaajalta Leif Lindblomilta. Hän on syntynyt suomalaisille vanhemmille Ruotsin Södertäljessä, missä leikkikouluun asti pärjäsi suomen kielellä. Sen koommin hän ei puhunutkaan äidinkieltään, kunnes hiljan hankkiutui oppitunneille. Hyvin tuntuu ryöpsähtäneen lapsuuden kieli takaraivon uumenista.

-Ruotsalaiset eivät tiedä Suomesta paljon mitään, ne ei vaan kauheasti välitä, mutta niiden mielestä suomalaiset on ihan kivoja, ja ”siellä pitäisi tosiaan joskus käydä”, Leif Lindblom hakee.

-Varmaan viisi vuotta meni miettiessä, miten päivittää käsityksiä 1970-luvun muuttoaallon finnjävel-ajoista, huomauttaa tuottaja Ilkka Matila. Hän tarttui Nousiaisen kirjaan pian sen ilmestymisen jälkeen. Ohjaajaa etsiessään hän päätyi siihen, että Lindblomin tausta on oivallisin. Ohjaaja tunnistaakin Mikon tarinassa ja glorifioinnissa omaansa: alussa yrittää olla ruotsalaisempi kuin ruotsalaiset. Siitä on kuitenkin kauan. Sitä paitsi Leif-poika sai syntymälahjana ruotsalaisen sukunimen. Häntä ei sysätty siirtolaiskastiin.

Oma identiteetti?

-Ruotsissa syntyneitä suomalaisia ei enää lajitella muutenkaan, Leif Lindblom vahvistaa. Jotain kuvastaa sekin, että käytyään 27 vuotta samalla hammaslääkärillä, he vasta hiljattain havaitsivat suomen olevan molempien äidinkieli.

-Olen Ruotsin kansalainen, joka on elänyt suomalaisuutta lähinnä vanhempien kautta. Iän myötä kiinnostuin oman suhteen rakentamisesta Suomeen.

Vadelmavenepakolainen on ollut hänelle tärkeä projekti. Se on myös katsojan etu. Leif Lindblom tietää faktat ja vakavat asiat vitsien takana. Ja hän tietää, mikä on ”kansankodin” tilanne – tai siis sen, ettei termi ole pätenyt moneenkymmeneen vuoteen. Hän tietää, että kriisiapua saa jo Suomessakin, mutta ruotsalaiset ovat silti maailman ”turvallisuusaddiktein” kansa ja niin edelleen. Piikeillä tölvitään lahden molemmin puolin.

Elokuvassa oppii muutaman uuden sanan, jonkin uuden näkökulman, saa virikkeitä – ja viihtyy tasokkaiden näyttelijöiden parissa, komeiden Tukholma-väläysten keskellä. Pitäisiköhän lähteä edes risteilylle?

PS Unohdin kysyä, miksi Matti Virtaseksi valittiin ruotsalainen Jonas Karlsson. Tosin hän suoriutuu vallan mainiosti. Mikon vanhemmat ovat lyhyesti framilla: Tommi Korpela ja Yasmine Garbi, samoin Armi Toivanen menneenä tyttöystävänä. Pätevät ruotsalaisnaiset Mikon elämässä ovat Josephine Bornebusch ja Frida Hallgren.

Vadelmavenepakolainen_pressi15.jpg

 

Kulttuuri Leffat ja sarjat