Syrjähyppyjä1: Stand upin nimissä

Rouvali_johtaa.jpg

Kuva: Kaapo kamu

 

Keltaisia, sinisiä, oransseja ja vaaleanvihreitä nauhoja ja kravatteja vilisee mustapukuisten filharmonikkojen yllä. Iloisen rämäkästi alkoi Tampere Filharmonian kausi tänä vuonna kaikilta osin. Rokkihenkisestä Rouvalista saisi myös stand up -koomikon. Rokkia ei sentään  soitettu, mutta henki tuli tervehdyksestä: Hyvää iltaa Hervanta! Todella, Vaparin liikuntasalissa oltiin, ja yleisö senmukaisissa asuissa. No, ainakin ilman paljetteja ja sifonkeja. Rossinin oopperan Wilhelm Tell alkusoitto sisältää lemmenparin, jonka hempeilyn ukonilma keskeyttää. -Kuulette sitten paukkeesta, milloin myrsky puhkeaa, milloin ratsuväki laukkaa, Santtu-Matias Rouvali evästää. Samaan saumaan hän ehtii ympätä kebabillakäynnin ja sen jälkeisen tytinän mahassa. Yleisö on vielä tikahtumaisillaan, kun seesteiset sävelet jo alkavat soida. Yleisö hiljenee kuin taikasauvalla, jollaisena Rouvalin tahtipuikkoa voikin pitää. Suupaltilla on sensuellit kädet ja uljas kehonkieli. Hieno kontrasti huulenheittoon syntyi sekunneissa. Rauhoitumme.

Sitten taas innoitumme – ja tuntuu, että koko orkesteri on innoittunut uudesta ylikapellimestaristaan. Sibeliuksen Tuonelan joutsenena Rouvali esittelee Heikki Pöyhösen ja englannintorven. -Joutsen ui mustassa joessa…vanhempi väki tietääkin, että hei, sehän on Kalevalasta…Jälleen sama henkeäsalpaava jännitysmomentti puheen ja soinnin herkkien sävyjen välillä. Toimii.

Oiva ohjelmistovalinta vie Tuonelasta Hollywoodiin: Leonard Bernstein – Rouvalin tupakkaa tuprutteleva lemppariukko – ja kolme tanssiepisodia musikaalista On the town. Väliajan jälkeen maestro lähes sulkee suunsa, koska vuorossa on klassisinta kaikesta, Beethovenin Kohtalosinfonia. Ylimääräisessä palattiin vielä Bernsteiniin, kyseessä oopperan Candide alkusoitto. (Äkkinäinen voisi tietysti kysäistä, mikä ihmeen ylimääräinen; onhan se yhtä vankkaan suunniteltu ja harjoiteltu kuin muu ohjelmisto.) Lopussa yleisö kiittää seisaaltaan huudahdellen. Rytmitaituri-Rouvalin tämän päälle hitaasti artikuloima ”Kiitos, toivottavasti piditte” saa sekin ilon irti. Edessäni oleva vanharouva oli myös noussut pystyyn taputtamaan villinä. Alkuun hän nimittäin kävi lokoisasti istumaan kolmelle penkille poikkipäin, otti tietysti kengät pois jalasta kuten kotonakin, ja nautti olostaan. Varmaan kolme kovaa penkkiä paikan päällä tuntui sittenkin paremmalta kuin muhkea sohva kotona.

Kulttuuri Musiikki

Sujuvaa supliikkia Sulttaanin pöydässä

Olen aina kannustanut ihmisiä käymään myös pienillä näyttämöillä ja harrastajateattereissa. Niin teen nytkin. Tukkateatteri Tammelassa on juuri sellainen huoneteatteri, jossa voi kokea poikkeuksellisen, intiimin, säväyttävän elämyksen, joka on ajassa kiinni. 

Ohjaaja Heidi Lakaniemi löysi helsinkiläisen Mika Tepsan tekstin Teatterikorkeakoulun avoimen yliopiston kurssilta. Sulttaanissa hän näyttää kuohuviinin helmeillessä läpi esityksen, että ei harrastajien kanssa tarvitse Niskavuorelle jäädä.

Sulttaani on nimittäin ravintola, jossa esiintyy rämäkkä laulajadiiva harva se ilta. Ikäleidille ei ole muuta nimeä, mutta sen esittäjän nimi täytyy kirjoittaa isolla: AKSU PIIPPO. 

Hän elehtii joka solua ja sormenpäätä myöten elähtäneenä estraditaiteilijana punaisessa mekossaan, laulaakin kohtalokkaasti, ja hänelle sopivia kappaleita. Mitä siitä, jos ääni välillä särisee: Mä oon mikä oon, Ota tai jätä, Märkää asfalttia, Sinun omasi. Eikä edes ärsytä, että taasko mies naisen peruukissa ja plyymeissä.

Sulttaanin sisältö ei jää pelkkään lauleluun ja samppanjan poreiluun. Monenlaiset asiat nousevat esiin sekä ravintolasalissa että takahuoneessa. Kun nuorellaparilla eli kokilla (Antti Salminen) ja hovimestarilla (Martta Kallionpää) on suhdeongelmia, niin ikääntyvillä on eväitä elämänviisauksiin, myös entisellä hovimestarilla (Teemu Mäkinen). 

Kokki hoksaa homoutensa, mutta hovimestari ei huomaa anorektisyyttään. Ruoka ja juoma kulkevat kuin punaisena lankana läpi esityksen. Mansikat ja muikunmätimousset, suklaafonduet ja luomukanacaesarit. Mutta siinä missä ikäleidi nuolee kanankoipea kuin kalua, raejuusto-anorektikko saa hepulin haarukallisesta makaronilaatikkoa, ja laittaa lenkkitossut jalkaan.

Niin, myös kotiolot mahtuvat näyttämölle, pikkupöytä tuoleineen ja jääkaappi. Valot osoittavat oivallisesti, kummasssa paikassa ollaan.

Ruoka on jatkuvasti ajankohtainen asia. Miten paljon puhummekaan ruuasta nykyään, ja eri tv-kanavat syytävät ruokaohjelmaa samaan aikaan. Aina on joku skandaali vellomassa, ennen ja jälkeen hevosenlihan. Esityksen jälkeen voi pohtia vaikka sitä, miten simppeliä syöminen ennen oli – ellei sitten jää miettimään työpaikan ihmissuhteita, parisuhdetta tai seksuaalisuutta, ennen tai nyt, näyttämöllä tai sen ulkopuolella.  Vanha hovimestari sitä pahoitteli, että kaikki on niin persekeskeistä nykyään.

 

 

 

Kulttuuri Suosittelen