Pakolaiset pakahduttaa

Kuvat Moe Mustafa

Hyvyys, petos, syyllisyys, katumus ja armo. Isot ikuisuusteemat esillä taas ihan uudella tavalla. Ohjaaja, dramatisoija ja lavastussuunnittelija Mikko Roiha on loihtinut Johannes Linnankosken Pakolaisista teatteritaiteellisen merkkiteoksen Tampereen Teatterin lavalle.

Ihmistä riepottelee ristiriidat itsensä ja toisten kanssa, mutta Pakolaisten kokonaisuus on hallittua harmoniaa, se miten lavastus, taustakuvat, vaatteet, virret ja soittimet sointuvat tummasti yksiin. Pekko Käpin jouhikko on tummanpuhuvalla estradilla ehdotonta. Kulmikkaat liikkeet antavat oman täydennyksensä ja rytminsä, olematta teennäisentuntuisia. Esillepano saattaa viedä viboja Pohjanmaalle, mutta Hämeestä siirrytään Savoon. Kolmen savolaisen mystinen kopla tuo mukaan huumoria ja tuo myös mieleen noidat Teatterikesässä näkemästäni Macbettusta.

Esityksen rytmiikka pelaa välillä kiihdyttäen, välillä viipyillen. Istuin katsomossa jotenkin jännittyneenä, vaikka näyttämöllä olisi ollut suvantoa tai virsiä veisattu. Niin intensiivisessä otteessa piti. Kuoro toimi hienosti. Se hoiti talokaupankin.

Nimittäin kahden perheen täytyi muuttaa toiselle laidalle Suomea, kun talontyttö oli väärälle miehelle raskaana. Ihan kuten isoäitini voivotteli sukulaisesta, joka joutui siirtymään Savosta Kymenlaaksoon ”äpärää” odottaessaan. Tositarinaan perusti Linnankoskikin aikoinaan teoksensa. Taisi olla hänen 1900-luvun alun kotitalonsa näyttämön takaseinän kokoisena kuvana.

Tässä tarinassa hyväluonteinen Uutelan ikääntynyt isäntä ja leskimies (Heikki Kinnunen) ei vain aluksi tiedä muuton oikeaa syytä, myöntyy vaan lähtemään uudisraivaajaksi ja rikastumaan, eikä rahantarpeessa ollut naapurin isäntä (Esko Roine) saa kerrotuksi, että nuori morsio, hänen tyttärensä, on jo ”porton poluilla”.

Kehys on simppeli, mutta tapa millä häpeää ja anteeksiantoa käsitellään, on mestarillista. Samoin se, miten Roiha yhdistää luovan toteutuksen ja uskollisuuden alkuteokselle, mielenkiinnon säilyttäen, vaikka enää ei tunneta äpäriä, ei edes au-lapsen nimisinä.

Välillä taustalla lainehtii viljapelto, kuoron tai tanssijoiden huojuessa toiseen suuntaan. Manta-morsian onkin Minimi-teatterista lainattu tanssija Riikka Puumalainen. Muita naisrooleja hoitivat ansiokkaasti Ritva Jalonen Keskitalon isännän vaimona ja Pia Pilz Keskitalon toisena ja sävyisämpänä tyttärenä. Eeva Hakulinen nousi lavalle Uutelan edesmenneenä vaimona varoittelemaan.

 

JK Yllättävää lukea käsiohjelmasta , että suomalaisheimot eroavat geneettisten tutkimusten perusteella toisistaan enemmän kuin englantilaiset saksalaisista. Eroavaisuudet Suomenmaan sisällä ovat suuremmat kuin missään muualla!? Me ”savolaissammakot” saimme taas kylmää kyytiä, kuten jo aiemmin tällä viikolla. Nyt ovat hämäläiset ja savolaiset vastakkain. Avustetussa itserakkaudessa turkulainen parturi loi kontrastia tamperelaisille, mutta savolaisiakin päästiin sivaltamaan. Ahkeraan paikkakuntaa vaihtanut Johannes Linnankoski tunsi heimot, ja laittaa kieroudesta syyttelyn kaatumaan lopulta hämäläisten omaan niskaan.

 

Kommentoi