Sademies - karismaa ilman glitteriä

Kuva Heikki Järvinen/TT

Raymondista tulee lapsen suussa Rainman. Rainmanista suomalaisen suussa Sademies. Nimi jääköön mukavan mystiseksi, Aino Piirolan käännös Dan Gordonin käsikirjoituksesta on näpsästi ajassa. Ja parasta kiroilua aikoihin. Vittua ei hoeta hokemalla. Kun Charles laukoo ”Voi nyt vittu! Ai se ei tunne rahan käsitettä, mutta perii 7 miljoonaa dollaria. Nättiä”, niin hän on taatusti enemmän kuin närkästynyt.

Tämä bisnesveljen repliikki palauttanee paljon mieleen Sademies-leffan tarinasta. Raymondin veli saa tietää autistisesta veljestään vasta isän kuoltua. Rahan kautta ajatteleva ja tunteva veli jää lähes puutarharuusujen varaan, kun autistiveli saa potin. Elokuvaa näkemättäkin on selvää, että räyhä päätyy sovintoon, mutta miten. Siinä riittää arvaamattomia kuvioita.

Tampereen Teatterin Sademies kuuluu sarjaan elokuvasta näyttämölle, mikä on saanut viime aikoina arvostelua osakseen, Omasta puolestani totean, että kunnon tarinankerronta kuten Sademiehessä sopii lavalle vallan hyvin. Sinne mahtuu silti niitä varsinaisia näytelmien käsikirjoituksia ja kantaesityksiä.

Raymondin autismi on sitä harvinaista sorttia, että hänen muistinsa skannaa vaikka puhelinluettelon. Toisaalta paidan pukeminen voi olla vaikeaa. Ja asioissa pitää olla tuttu rutiini, uusi ahdistaa, koskettaminen kauhistaa. Tämän useimmat oppivat jo Oscar-palkitulta Dustin Hoffmanilta.

Tampereen kärkikaksikkona melskaavat erittäin ansiokkaasti Risto Korhonen ja Lari Halme. Jopa Korhosen piipittävä ”joo” vetoaa tunteisiin kerta toisensa jälkeen. Kun Charlesilta palaa käämit vähän väliä avuttoman veljen kanssa, voi tuntea omissa nahoissaan tilanteen, jolloin otsasuoni on ollut ratkeamaisillaan.

Charlien kumppanina ja tunneluotsina esiintyvä Anna Ackerman toimii yhtä luontevasti empaattisena naisena kuin Petra Heinänen keimailevana ilotyttönä. Lääkärien ja lakimiesten kuivakkaita habituksia hoitavat mallikkaasti Matti Hakulinen ja Arttu Ratinen. Ohjaaja George Malvius näyttää, että hän ohjaa muutakin kuin musikaaleja, ja saa kuuden hengen puhenäytelmäänkin kunnon säpinää samoin kuin sopivasti suvantoa. Omalta osaltani esitys päättyy siten, että silmänurkassa on väpinää ja nenä pitää niistää.

 

 

 

 

 

 

 

Kommentoi