Varissuolla räpäten

KUVA TURUN KAUPUNGINTEATTERI/OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Syrjähyppy Turkuun, vierasbloggaajana Torsti Vasara

Sain alkuvuodesta kuulla Turun Kaupunginteatterissa puuhattavan urbaania musikaaliuutuutta, joka sijoittuisi Varissuolle — lähiöön, joka on minulle mielikuvien tasolla tuttu nimenomaan suomiräpin kuvastoista. Varissuo on vanhastaan pitänyt Turussa pahamaineisen lähiön ”kiintiöpaikkaa”, jollainen jokaisesta isommasta kaupungista löytynee. Päätös kulttuurimatkasta Aurajoen rannalle syntyi helposti vanhalle räppifanille, olenhan paneutunut antaumuksella myös teoksen laulujen sanoittajan, Karri Miettisen eli Palefacen, tuotantoon.
 
Varissuo esittelee episodityyliin neljä perhettä, joista jokainen on rikkinäinen (mieli tekisi sanoa yllätys yllätys). Jokaisella on unelmansa, jota kohti pitäisi pyrkiä, mutta jokin estää. Haetaan tasapainoa juurien ja siipien välillä, kuten homman käyntiin polkaiseva komea kappale asian kiteyttää.
 
Tekijät ovat Varissuossa pitkälti samat kuin aiemmissa osissa Kakola ja Seili - kuten käsikirjoittaja Satu Rasila, ohjaaja Mikko Kouki, kapu Markus Länne - mutta näyttämön puolella nähdään paljon uutta verta roolin ollessa monelle ensimmäinen suuri laitosteatterirooli. Sen huomaa, mutta onneksi teoksen rakenne antaa paljon anteeksi.
 
Osa innostuksesta valitettavasti varisee Varissuosta esityksen edetessä, jää koskettamatta, kun aidosti yllättävät käänteet uupuvat ja lähiö esitellään lähinnä unelmien hautausmaana, josta halutaan pois. Sinällään musikaalille poikkeuksellinen episodimaisuus on kiehtova idea, mutta samalla vaillinaiseksi jää ihmisen kasvun kuvaus, jolle ei tässä konseptissa yksinkertaisesti ole aikaa. Varissuo tuo kaukaisuudesta mieleen aineksia Aku Louhimiehen Vuosaari-elokuvasta, sillä erotuksella, että leffan ihmiskohtalot menivät ihon alle. (Fun fact: Varissuon ohjaaja Mikko Kouki teki Pertin roolin Vuosaari-elokuvassa.)
 
No kumpi on musikaalissa tärkeämpää, tarina vai musiikki? Musiikin laatua ovat takaamassa säveltäjät Prättälä-Sjöroos-Vahvaselkä, samoin on kuultavissa Palefacen väkevä kynä, vaikkei sekään ole kliseille aivan immuuni. Genrerajoja olisi voinut rikkoa lisää. Nyt musiikki on jopa räpin rytmiin kasvaneelle katsojalle paikoin aikamoista tykitystä ja papatusta. Välillä riitasointujen ilotulitus on oikein oivaltavaa, kuten entisen pariskunnan riidan kuvaaminen ”battlen” välityksellä. Osuvinta Varissuossa on Reija Wäreen koreografia, joka ammentaa inspiraatiota maailmasta mielikuvituksellisesti.
 
Varissuo on valittu rohkeasti Turun Kaupunginteatterin syksyn tapaukseksi, ja sen eteen on tehty paljon töitä, mikä näkyy ja kuuluu. Ongelmaksi nousee sisältöpuoli: tarinat, jotka eivät tavoita, kun kehyksenä on niin väsynyt lähiökuvaus. Ihmisethän kamppailevat ja löytävät toisensa myös kantakaupungeissa.

Kommentit

Heljä Vasara

Käsiohjelmasta saattoi lukea, että Varissuo ei ole varsinaisesti lähiökuvus, vaan kertoo ihmisistä sukupolvien ketjussa. Miksi nimi sitten on Varissuo?

Kommentoi