Kuinka paljon on tarpeeksi?
Tietysti yksikin kerta riittää, kun vain on just sopiva ajankohta. Eikä tarvii olla edes kun keskeytetty yhdyntä, niin raskaus on mahdollinen. (Jep, tuon takia kävin kaksi kertaa aikoinani lukioikäisenä paikkakunnan terveyskeskuksessa raskaustestissä…)
Meillä on nyt päivä 11. Olen ollut huomaavinani ovislimoja nyt parin päivän ajan, mutta tikku näytti edelleenkin pari tuntia sitten negatiivista (tai ehkä siinä sellainen haalea toinen viiva oli havaittavissa, mutta sen pitäisi olla yhtä tumma tai tummempi, kuin kontrolliviiva).
Töiden jälkeen mies meni menoilleen, ja kotiutuu varmaan tunnin-parin sisällä. Viimeksi oltiin petipuuhissa maanantaina, sitä ennen sunnuntaina. Mä olisin ollut ihan valmis jo eilen hommiin (haluja on, mikä on mulle kyllä uutta, nimittäin pillereiden aikaan kärsin kyllä tosi vahvasti haluttomuudesta. En sitä silloin aikanaan halunnut myöntää, mut nyt sen ymmärrän.), mutta miestä väsytti. Ja se on myös vähän kipeänä. Ja stressissäkin kai. Eli kaikki klassiset, milloin häntä ei sitten jaksa huvittaa peuhata.
Mä oon vähän sellainen ihminen, että annan kaikkeni ja teen parhaani aina, jotta lopputulos (mikä asia ikinä se sitten onkaan) on niin hyvä, kuin siinä hetkessä olen vain pystynyt antamaan. En jätä jossittelun varaa. Ei tarvii jälkikäteen sitten harmitella, miten tein huonosti tms. Tähän asti toi ajattelutapa ja tärkeisiin asioihin panostaminen on ollut suht helppoa, mutta nyt, ensimmäistä kertaa, tää raskautuminen on sellainen asia, mitä ei ihan noin vaan voikaan hoitaa maaliin ja antaa kaikkeensa. Tää riippuu niin monesta asiasta, tää ei todellakaan ole vaan meidän omissa käsissä.
Mä en voi pakottaa mun kroppaa ovuloimaan. Mä en voi pakottaa miestä sänkyyn. En voi vaikuttaa paljon mihinkään.
Mä haluaisin seksiä joka päivä. Se tuntuu ihan hullulta. Vuosi sitten en olis koskaan uskonut ajattelevani, saati kirjoittavani, noin. Nää halut on esim. just nyt ihan tosi vahvat. Haluun, jotta voisin raskautua, mutta myös muuten. Haluun mun miestä, ja itseasiassa (herranjestas sentään) ekaa kertaa vuosiin koen muutkin miehet (kuin omani) haluttaviksi. Siis kun jotenkin pillereiden aikaan en pystynyt ajattelemaan juuri mitään tai ketään seksuaalisesti, niin nyt tekis mieli vaikka ketä. Mut toki se ajatus on eri kuin teko. En kuuna päivänä menis nyt ajatuksia pidemmälle. No way!
Sitten mua surettaa, kun mies ei halua. Hän ei oo niin kovin seksuaalinen (en tiedä onko ikinä oikeen ollut, hän on siis sellainen perus, että kun 1-2 krt viikkoon saa, niin on ihan OK). Joskus meillä oli aika, jolloin ei ”keretty” olemaan kuin kerran pariin viikkoon, eikä hän siitäkään liiemmin valitellut… Varmaan osittain se on myös sitä, ettei meillä oo enää mitään uutuudenviehätystä, ollaan oltu niin pitkään. Jotain piristystä oliskin kiva siksi saada. Vaikken mä niin itse tarvitsiskaan, mut miehelle…
Ollaan kyllä puhuttu miehen kaa, että sen ovulaation aikaan meidän on vaan oltava (vaikka oliskin just joku semmoinen hetki, että ei kiinnostais tai jaksais ollenkaan). Mies ehkä jotenkin on nyt sit ajatellut niin, että muulloin ei tarvii olla, kun sitten vasta, kun tikku näyttää ovulaatiota… Mä yritin kyllä muistuttaa, että ne siittiöt voi elellä muutaman päivän sisällä, että ei ne hukkaan mene, vaikka oliskin toimitettu jo paria päivää aiemmin… Ja että enempi parempi.
Tänään tuli taas yks tuttavapiirin raskausuutinen. Niitä on ollut nyt jotenkin ihan hirveesti. Tää pari meni pari viikkoa meitä myöhemmin naimisiin. Nyt heidän raskaus on jo melko pitkällä…
Onneks on tää blogi, mutta kyllä silti tuntuis, että olis hyvä päästä selvittää päätä jonnekin muuallekin. Nää ajatukset ja pelot raskautumisen mahdottomuudesta (vaikka ei me olla oltu ilman ehkäisyä kun vasta 10 kk) painaa mieltä matalalle ihan kunnolla.