Minä ja Monet

Kävimme Ek. (ennen koronaa) usein lasten kanssa Helsingissä kiertelemässä museota, samalla kun odotimme, että mieheni pääsisi töistä. Ajoimme Espoosta Helsinkiin junalla. Lapset olivat molemmat alle kouluikäisiä. Toinen ajeli Emma Ljungalla ja toinen viimeisteli opintojaan esikoulussa. Menimme usein Kiesmaan, sillä siellä oli usein mahdollisuus kosketella taideteoksia. Siis ihan luvan kanssa tutkia näyteillä olevia esineitä. Toisinaan jouduin kipaisemaan edeltä näyttelytilaan ja tarkastamaan ettei siellä ollut mitään minkä vuoksi lapsemme valvoisivat öitä. Eräällä kierroksella saavuimme pimennettyyn huoneeseen, missä muutama valo oli ohjattu osoittamaan näytteilä olevia teoksia. Tilassa olijat olivat rauhallisia ja kulkivat  (kädet selkiensä takana). Viestien minulle vain rauhaa. Astelimme ensimmäisen valaistun teoksen äärelle. Sen ympärillä oli jo joukko ihmisiä. Teos oli video, joka näytettiin pieneltä ruudulta, joka oltiin asetettu pienen pyöreän korokkeen päälle. Ihmiset joutuivat kumartumaan hieman alaspäin nähdäkseen mitä videolla tapahtui. Mekin jäimme sitä katsomaan ja en ensiksi ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse. Näytti kun kameraa olisi juoksutettu mutaisessa maassa ja heiluteltu ees sun taas. Teoksen sisältö valkeni minulle samalla hetkellä kuin esikoiselleni. Katsoimme kun kamera lopulta maan alta ja poikani hihkaisi iloisena ”Se on pylly!” Kyllä olimme juuri intensiivisesti seuranneet, jonkun suolen tähystystä. Kaikki teoksen ympärillä olevat purskahtivat myös hillittyyn nauruun. Sillä tällä hetkellä meitä tuntemattomia yhdisti se, että olimme juuri nähneet yhdessä tuntemattoman henkilön tähystyksen, maksaneet siitä ja saaneet siitä hieman hupia.

Mieheni ei yleensä viihdy taidenäyttelyissä. Hän ei ymmärrä miksi, joku teos on näyttelyn arvoinen, tai miksi se edustaa yhtään mitään. Olen kerta toisensa jälkeen selittänyt, että ei hänen tarvitse pitää ihan kaikesta mitä hän ympärillään näkee. Taidenäyttelyssä voi ja saa olla erimieltä. Taidetta ei määrittele se haluaisitko omistaa sen vai et. Taide saa ajatukset hetkeksi pysähtymään. Mietin usein, että mistähän tämäkin teos on saanut alkunsa ja mistä asiat, materiaalit tai värit siihen valikoituivat. Mietin myös pidänkö siitä tai en. Mietin miksi joskus oikein inhoan, jotain taideteosta kun taas toinen teos saa minut haluamaan tunkemaan sen takkini alle ja loikkaamaan ulos ikkunasta. Joskus olen ollut näyttelyssä missä olen pitänyt enemmän näyttelytilasta ja tunnelmasta kun taas näyttely ei ole saanut minua innostumaan. Muistan eräästäkin taidenäyttelystä vain sen, että tilassa oli avattu kaikki ikkunat ja siellä kävi kevyt kesäinen tuuli. Kuulin linnun laulun ja lehtien havinan. Minulle se oli enemmän äänimaailmaltaan ja tunnelmaltaan elämys.

Olen myös monesti nauttinut kaikista eniten pullasta, kahvista ja kierroksen lopussa olevasta myymälästä. Etenkin Kiesmasta olemme löytäneet kaikenlaisia erikoisia aarteita kotiin tuomisiksi. Esimerkiksi Joulukuusen latvaamme koristaa joka vuosi astronautin näköinen joulukoriste. Meillä hän on ainoa henkilö, joka todistettavasti on elänyt pilvien päällä, joten se sopii paremmin kuin hyvin aatteisiimme.

Kutsun nykyään myös itseäni taiteilijaksi. Kuvataiteilijaksi ja sarjakuvataiteilijaksi. Meni kuitenkin vuosia ennenkö annoin itselleni tähän luvan. En mielestäni voinut kutsua itseäni taiteilijaksi, sillä minulla ei ollut taidealan tutkintoa, enkä ollut ikinä pitänyt mitään näyttelyä. Lopulta kuitenkin annoin periksi, sillä sain niin valtavan voimaantumisen tunteen, kun mainitsin olevani taiteilija. Se tuki sitä uutta identiteettiä, jota koitin lähteä itselleni rakentamaan. En halunnut olla vähän taiteellinen tai mainostaa, että joskus piirtelen omaksi ilokseni. Minulle taide ja käsillä tekeminen on kuin huumetta. Koen fyysistä tuskastumista, jos en ole päivän aikana saanut edes ketjuttaa hetken lankaa. Ajattelen usein museoissa teoksia katsellessa, saanko jostain työstä iloa. En ehkä sitä mitä teoksen tekijä on alun perin teoksellaan ajanut takaa, vaan näenkö minä edessäni jotain, joka herättää minussa pienen ilon. Jos näin käy niin mielestäni tämä läikähdys on koko reissun arvoinen ja toivon myös, että lapseni tekisivät joskus myös itsenäisesti aikuisena vastaavia retkiä. Kävimme myös Ateneumissa kärsivällisesti kierrettyämme, jokaisen hallin kysyin lapsilta mikä teoksista jäi heille parhaiten mieleen. Vastaus oli ”Se kun ne oli siellä nakuina”. Esikoiseni viittasi teokseen ”Tuonelan joella” ja sieltähän se riemu taas läikähti.