Istuskelin Hakaniemessä toimistotalon viidennessä kerroksessa. Edessäni oli pieni pöytä. Pöydällä oli pieni turkoosinvihreäreunainen peili ja tietokone. Nostin säännöllisesti peilin ylös kasvojeni eteen, huokasin syvään ja hymyilin levästi.
Sitten klikkasin asiakaslistaa ja aloin hymysuin luritella kirjakerhon kamppanjan senhetkisiä tarjouksia. En ollut koskaan ollut sisältä enempää kuollut. Sisareni oli viereisessä loosissa. Olin jostain syystä ajatellut, että kun me ollaan samassa toimistossa töissä niin me voimme yhdessä seistä vesiautomaatilla tyylikkäinä ja heitellä laatuluokan läppää ja unohtaa, että suurimman osan työurastamme olemme juosseet ylös ja alas Espoolaisten lähiöiden rappuja ja rapsuttaneet tiskiharjalla rappujen nurkkia. Me ollaan hei toimistotyössä.

Tämä illuusio oli kuitenkin pian särkynyt tuhannen silppurista läpiajetun pihlajan päreiksi. Toimistossa oli talvi, vaikka ulkona oli kesä. Siskoni oli hyvin raskaana ja tyylikäs vaatetus oli avopuolisolta lainattu suuri t-paita, koska hänen omat vaatteensa eivät enää mahtuneet päälle.

Luin jostain, että työpaikallaan onnettomimman ihmisen tunnistaa siitä, että hän pitää paljon vessa ja juomataukoja. Minä elin juoma ja vessataukoja varten. Yksi puhelu ja juomaan, toinen puhelu vessaan ja taas puhelu ja vessaan miettimään pitäisikö mennä taas juomaan. Mikään siinä työssä ei vastannut arvojani. En halunnut tuputtaa ihmisille asioita ja mikä pahinta. Olimme saaneet koulutuksen myötä listan asioista mitä voimme sanoa, jos asiakkaalla on pätevä syy kieltäytyä. Jos asiakas esimerkiksi sanoi, että   hänellä ei ollut varaa tilata mitään, tuli meidän sanoa ”Olihan sulla varaa puhelimeenkin”. En koskaan käyttänyt mitään annetuista lauseista. Sen sijaan supatin puhelimeen, että jos tuotteen tilaa ja palauttaa jo postissa niin saa silti pitää tutustumislahjan, joka sinä kuumana kesänä oli lasten puhallettava uima-allas. Tein ihan hyvillä mielin kauppaa kunnes tämä lähestymistapa kiellettiin. Tietääkseni miksi jaksoin olla kytkettynä kuulokkeiden kautta mätiin arvoihin  ja virnuilla peilille on minun hieman valotettava työhistoriaani.

Kun olin yhdeksännellä luokalla minulle sanottiin, että lukioon minun ei kannata, mennä. Tiesin toki, että en halunnut lukioon. Halusin opiskella taidetta. En tiedä miksi opinto-ohjaajani halusi varmuudeksi kerrata minulle, että minusta ei olisi lukioon. Lukea läräsin opon huoneessa puhelinluettelonpituista kirjaa, joka oli täynnä ammatteja, joista en ymmärtänyt yhtään mitään. Mikään elämässäni ei ollut valmistellut minua tähän hetkeen. Eivät vanhempani tai opettajani. En osannut ajatella erilaisia vaihtoehtoja tai mitä niiden valinta elämässäni konkreettisesti tarkoitti. Sitten eräänä iltapäivänä kun selailin opasta kotisohvalla, äitini ilmoitti, että taiteella ei tienaa ja sen voi jättää heti laskuista pois. Lopulta äitini tokaisi ykskantaan, että ”työstään ei tarvitse tykätä”. Lopulta olin niin päättämätön, että jäin tekemään vuodeksi töitä äitini siivousyritykseen  ja opiskelu jäi. Siitä asti tein töitä ja opiskelin, mutta vain koska kaikki tähtäsi siihen, että töitä olisi tulevaisuudessa mahdollisimman paljon. Lopulta lähdin opiskelemaan taidetta, mutta kärsin kamalasta hyödyttömyyden morkkiksesta ja palasin aina tekemään sivutoimisena siivousta ja sabotoin itseni täysin. Niin päädyin sitten puhelinmyyjäksi Hakaniemeen.

Sillä välin äitini laski päiviä eläkkeelle jäämiseen. Hän teki paljon töitä ja viikonloput istuskeli samein silmin hymyilemässä viinilasi kädessä. Se oli ihan okei. Hän oli arkena kova painamaan töitä.

Siinä eräänä kesäisenä päivänä, sitten puheluita soittaessani ja karsinassani palellessani sain puhelun. Äitini oli joutunut sairaalaan saatuaan aivoinfarktin. Kävin kertomassa asiasta esimiehelleni rautasella ilmeellä, sillä meillä ei romahdeta. Saatoin hämmentyneen siskoni kotiin. Hän luuli, että aioin yllättää hänet hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Hän kyllä yllättyi.

Äitini ei selvinnyt ja minä irtisanouduin. Avopuolisoni vastusti irtisanoutumistani ja piti sitä epärationaalisena, mutta selitin hänelle, että en näe työssäni mitään mieltä ja tarkoitusta. Kävin töissä, koska töissä oli käytävä. Kuuntelin puhelussa lukemattoman määrän kiroilua ja kettuilua, sillä soitin ja häritsin ihmisiä. Kukaan ei odottanut puheluani, kukaan ei halunnut puhua kanssani. Olin riesa. Päivästä toiseen minulle huokailtiin tuskastuneena puhelimeen, että kuinka minä olin saanut tämän numeron.

Äitini kuolema herätti minut jälleen ajattelemaan. ”Työstä ei tarvitse tykätä”. Kaikki se palkitsee sitten joskus. Äitini sai lopulta levätä.  Tästä on nyt yli kymmenen vuotta. Tein yhä uraa keskeisenä ajatuksena ”työstä ei tarvitse tykätä”. Olen ollut nyt yli vuoden toipumassa työuupumuksesta. Olen järsinyt hihnani poikki ja olen kauhuissani. Olen yhä kahden lapsen äiti, puoliso ja namisissa pankin kanssa, mikään tässä nykyisessä elämäntilanteessa ei ojentele iloisesti käsiään ja kehota hyppäämään yrittäjän arkeen. Sen minä kuitenkin teen. Olen kuunnellut kymmeniä kirjoja yrittäjyydestä ja heittäytymisestä. Toistaiseksi tiedän vain sen, että kun kuvittelen mitä haluan tulevaisuudeltani niin näen itseni seisomassa tiheässä sumussa ja minulla on jalassani lampaantuoksuiset villasukat.