Tuli päivä kun koulu ja eskarit polkaistiin käyntiin. Mies meni töihin ja minä jäin yksin kotiin pakkamaan muuttoa varten. Jo ovella tunsin kutinaa persauksissa. Olen kotona pitkästä aikaa yksin. Katselen eteisessä ympärilleni taskukellon kokoisessa asunnossamme. Rojahdan sängylle ja alan selaamaan puhelinta.Vielä ei ole kiire. Keitin kahvit. Vielä ei ole kiire. Mitäs sitten. Kutina perseessä hellittää. Tekisi mieli tehdä jotain sellaista, mitä ei voi tehdä kun muut ovat kotona. Voisin mennä ja vetää sauhut. Paitsi että en ole tupakoinut sitten 2010. Voisin juoda muutaman oluen kun pakkaan. Paitsi, että se vain laukaisisi minussa masennuksen ja varmaan konmarittaisin kaiken paskan taloyhtiön roskikseen. Voisin katsoa ohjelmaa, jossa voi yllättäen olla seksuaalista sisältöä, eikä minun tarvitse heittää sohvakalustoa nurin, kun etsin kaukosäädintä saadakseni nusiskelun äänet vaimennettua. Voisin myös kuunnella rikospodcasteja ilman nappikuulokkeita ja keskeytyksiä. Mikään ei ole enemmän perseestä kun se, kun just nyt pitää kammata mylittlepetshop perhoskissan tukka selväksi ja nappikuulokkeiden hiostamiin korvakäytäviin kantautuu kuvauksia, joissa jonkun läheisestä tehdään tohveleita. Voisin mennä suihkuun ja kuljeskella alasti pakkaamassa, mutta riskinä on saada pahvilaatikosta paperihaavoja tisseihin. Voisin mennä lenkille, mutta en ole vielä niin epätoivoinen. Voisin runkata, mutta sitten alkaa nukuttaa, jonka jälkeen olo on kuin kylmällä pitsalla. Sellaisessa missä on ananasta.

Ajattelin, että pitäisi ostaa tokmannilta pakkausteippiä ja ilahduin hetkeksi. Sitten ajattelin, että tähän on tultu. Ilahdun pakkausteipistä. No se ainakin selviäisi konmarituksesta.

Poikani kysyi, että onko meillä vastakohtia. Kerroin, että kyllä useamman kerran päivässä taloudessamme törmää mitä mielikuvituksellisempiin vastakohtiin. Hänen tiedustellessaan tarkennusta, sillä saatoin sanoa edellämainitun hieman tuskasta parahtaen.

Kerroin siis lapsille, että vastakohtia syntyy usein ja hyvinkin arkisissa tilanteissa. Kuten kun huudan, että ”Syömään”, sillä jotenkin maagisesti jääkaappipakastimme ja uunimme päättivät, valmistaa meille aterian ja menivät jopa niin pitkälle, että ruoka löytyy pöytään tarjoiltuna. Hienoa. Nyt ei tarvitse kuin siirtyä neliöstä toiseen ja siitää ape ruoansulatuksen murheeksi. Helppoa. Paitsi nyt sitten kuuluu se kuuluisa ”Kohta”. Ei mitään muuta kuin ”kohta”. Syömään tullaan aina vasta…kohta.

Myös pyykinpesukoneen tyhjenys tapahtuu vasta kohta. Ei heti, ei pian, ei nyt vaan aina vasta…kohta. Pyykit voivat vaikka hukkua kuituihinsa tai vetää pesulaput hihaansa, mutta apu tulee…vasta kohta.

Puhelin pois. Aina kohta. Ei kiirettä. Ei edes katsekontaktia tai muistoa siitä, että synnärillä kun puskin sinua ulos, et tullut paikalle sairaalan ilmaisen wifin takia vaan, koska meillä oli sovittu tapaaminen. Ei se pikatchu siellä isäsi silmäkulmassa kiillellyt kun päätimme järjestää sinulle keikan Jorviin.

Siispä kultaseni. Tiktok sanoi ainostaan aika, jonka käytin kaikkien aterioidesi valmistamiseen, Instagramit kertyvät siitä kun seison telinetemppuhyppyjumppa salin eteisessä ja syömässä suklaata, koska verensokerit on laskussa. Facebook on se käsky, minkä annan kun ei ole mitään tekemistä sillä peliaika loppui. Whatsapp on kysymys, jonka olen esittänyt  ne monet kerrat kun juoksin yöt vaihtamassa laattaämpäreitä lastenhuoneessa ja snäpchätti on ne kerrat kun kysyin tuliko läksyjä ja vastaat ei, mutta illalla koulureppu painaa kuin synti ja kappas olihan sielä ne kaikki tehtävät tekemättä. Ei kuitenkaan ehdi. koska aina vasta kohta.

Jatkossa Spotify care, jos vastakohtien takia syötte vastakohta illallisen, sillä äitinne ei halunnut järjestää kohtausta.