Yllätyn aina säännöllisesti siitä, kuinka avoimia ja ystävällisiä ihmiset ovat täällä. Ja ehkä myös siitäkin, että kuinka tietyllälailla itse olen kapeakatseinen. 

Yläkerran naapuri koputti yhtenä iltana oveen, astui sisään kutsumatta ja laski pöydälle paketin jätskiä, haki itse kaapista kupit ja lusikat todeten, että ajatteli tulla vihdoin tervehtimään. Markkinoinnin infossa tyttö istui viereen kymmenien tyhjien paikkojan ollessa vapaana ja alkoi jutustelemaan niitä näitä. Yliopiston pyöräparkissa poika kysyi kömpelösti ollaanko tavattu Nürnbergissä. Ei oltu, mutta kysyi käveltäisiinkö yhtä matkaa. Pienen APUA miks toi on kiinnostunu miusta??? -hetken seurauksena sanoin tylysti ja epäystävällisesti ei kiitos. Siinä sitten hetken päästä mietin jo, että miksi piti olla niin tyly. Miksen vaikka ehdottanut, että mennäänkö kahville. Miksen vaihtanut numeroita tai antanut edes tilaisuutta?  

Yksi sydäntä tosissaan lämmittänyt juttu oli se, kun viiden päivän yhdessäelon jälkeen kämppispoju lähti duunireissulle Pariisiin ja soitti omien kiireidensä keskeltä vain kysyäkseen, kuinka miula menee. Äsken se sama tyyppi kokkaili aurinkolasit päässä lihapataa ja kattoi pöydän partsille auringonpaisteeseen. 

Arki pyörii jo aika normaalisti. Pyöräilen yliopistolle, käyn luennoilla, syön lounasta kamujen kanssa, tuskastelen yritysverotuksen kanssa, käyn pelailemassa sählyä, joogaan, juon kahvia ja mietin, kuinka älytöntä on opiskella espanjan alkeita saksaksi.

Kaikkea sitä.