Piipi!

Yksi kissoistamme ei pidä lapsestamme. Se on Viivi.

Lapsemme pitää erityisesti yhdestä kissastamme. Se on Viivi.

Vaikka kuinka yritämme kieltää kissaa raapimasta ja näykkimästä lasta, tassu viuhahtaa heti jos lapsi menee tarpeeksi lähelle. Ja lapsihan menee, koko ajan. Lapsi erottaa kissat toisistaaan ja tietää saavansa tältä yhdeltä aina tassunhuitaisun, yleensä pehmeän läpäytyksen, mutta joskus kynsienkin kera. Joskus seuraa kikatusta, joskus itku. Viivi ei ole muutenkaan sylihalipusu-kissa, vaan enemmänkin mukana touhuileva kaveri jota aikuiset minä saan rapsuttaa. Miksi lapsi sitten on niin kovasti juuri tämän kissan perään?

Yksi asia näitä kahta yhdistää enemmän kuin muita kissojani ja lasta, nimittäin leikki. Viivi on nuorin kissani, ja ehdottomasti leikkisin. Se jaksaa pomppia, hyppiä, juosta ja sinkoilla milloin minkäkin narun ja kepin perässä. Viivi jaksaa leikkiä kauemmin kuin kukaan on sitä jaksanut leikittää. Lapsellamme ei riitä vielä keskittymiskyky (eivätkä taidot) pitkiin ja kunnollisiin leikkituokioihin, mutta kovaa yritystä on ollut ilmassa jo pidemmän aikaa. Viivi on aina valmis leikkimään. Leikkiessään Viivi ei koskaan ärhentele tai yritä millään tavalla satuttaa, vaan on mitä innokkain ja kultaisin hyppivä leikkitoveri. Viivi on leikittäjä-lasten paras kaveri.

Maisa osaa sanoa nimeltä yhden kissan, ja se on Viivi. Tai Piipi tai Viipi. Kokoajan syliin tunkeva pullukkapoikamme Ami on selkeästi kakkossijalla, ja Maisan kielessä nimellä Aaa.

Mitä Maisa tekee ensimmäisenä kun tulemme Metsäretki-museokierrokselta kotiin? Huudahtaa Piipi!, painaa kaikkia kolmea kissaa nenästä ja käy eteisen lattialle niiden viereen makaamaan.

Mutta miksi lapsi tökkii nukkuvaa kissaa tietäen, että se herättyään puree? En tiedä. Huoh.