Matkakuulumisia osa4: ihmisen paras ystävä

Kissaihmisenä en tietenkään täysin allekirjoita otsikon väitettä, mutta ainakin pikkuneiti löysi uuden parhaan ystävän Tanskan vierailultamme: Baloo-nimisen koiran. Koira on rodultaan Coton de tuléar, eli pienehkö, pörröinen ja iloinen seurakoira. Koira oli tottunut lapsivieraisiin, ja oli erittäin lempeä myös tytärtämme kohtaan. Pikkuneiti hieman pelkää kovaäänistä haukuntaa, mutta onneksi kyseinen koira ei ollut mikään räkyttäjä, vaan haukahti vain muutaman kerran silloin tällöin. Koira oli todella kiltti ja tottelevainen, eikä minun tarvinnut missään vaiheessa olla huolissani lapseni ja koiran välisistä touhuista. Toki parivaljakko oli aina aikuisten valvovan silmän alla.

Koira ei ollut mustasukkainen leluistaan, nukkumapaikoistaan tai ruokakipoistaan, joten senkään puoleen ei tarvinnut olla huolissaan. Myös Maisa on yritetty opetettu käsittelemään eläimiä nätisti. Koira oli kovin seurallinen ja yleensä siellä missä muutkin, mutta oli sillä myös omat nukkumapaikkansa jossa sai olla kiljahtelevalta ja sinne tänne säntäilevältä taaperolta rauhassa. Ruoka-aikaan koira tosin parkkeerasi aina syöttötuolin alle, mikä ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä.

Pihalla koira osoittautui oivaksi leikkikaveriksi. Söpöyden huippu oli, kun koira ja lapsi istua nököttivät nurmikolla vastakkain ja järsivät yhdessä kahtia jakamaansa keppiä. Ei mikään hygieenisyyden huippu, mutta oikeasti lapsi keskittyi tutkimaan keppiä enempi käsillään, korkeintaan vähän vain maisteli, heh. Myös palloleikkejä sekä pyykkipoikien-levitys-nurmikolle -leikkiä he leikkivät yhdessä. (Harmi kun näistä ei ole kuvia)

Tyttömme insiroitui leikkimään itsekin koiraa, mm. hengailemalla koiran makuupaikalla, leikkimällä koiran leluilla ja järsimällä koiran puruluita(!):

… Sekä tietysti laittamalla koiran valjaat päälleen eteisessä:

Hieman yleistietoa Coton de tulearista: Rotu hyväksyttiin virallisesti vuonna 1970, mutta tuotiin Ranskaan jo paljon aikaisemmin. Tämä madagaskarilainen tulokas saavutti nopeasti merkittävän aseman maan seurakoirien joukossa. Nykyisin se on levinnyt kaikkialle maailmaan. Yleisvaikutelma: Pieni, pitkäkarvainen seurakoira, jolla on valkoinen puuvillamainen karvapeite. Sen silmät ovat pyöreät ja tummat. Ilme on eloisa ja älykäs. Käyttäytyminen / Luonne: Iloinen ja tasapainoinen, hyvin seurallinen ihmisten ja toisten koirien parissa, sopeutuu erinomaisesti kaikenlaisiin elämänmuotoihin. Coton de tulearin luonne on rodun tärkeimpiä erityispiirteitä. Säkäkorkeus: Urokset 26 – 28 cm, nartut 23 – 25 cm. Paino: Urokset 4 – 6 kg, nartut 3,5 – 5 kg. Karvapeite: Rodun tärkeimpiä erityispiirteitä, josta rodun nimikin on peräisin. Karva on hyvin hienoa, taipuisaa ja puuvillamaista, ei koskaan kovaa tai karkeaa. Karvapeite on tiheä ja runsas; se saa olla vain hieman laineikas. Väri: Valkoinen pohjaväri. Korvissa voi olla hieman vaaleanharmaata tai vaaleankellertävää väriä. (Lähde: Suomen Coton de tuléar ry:n kotisivut)

Rotu on ilmeisesti hyvin vähän allergisoiva. Se kuulemma sopii helpon ja seurallisen luonteensa vuoksi hyvin lapsiperheisiin tai ensimmäiseksi koiraksi. Ainakin tämän kyseisen koiraherran tavattuani voisin allekirjoittaa edellisen lauseen.

Valkoinen koira ja mutainen keli eivät ole ehkä paras yhdistelmä… Onneksi Maisa auttoi tassujenpesuoperaatiossa:

Toinen koiraan liittyvä askare, jossa Maisa sai auttaa, oli koiran talutus (turvallisesti omassa pihassa, mutta kuitenkin). Kyllä osaa pienetkin vastuun antamiset tuoda paljon iloa lapselle!

Vajaan viikon lomareissun aikana koirasta tuli tyttärellemme todella rakas! Satunnainen koiran haukkuminenkaan ei enää pelottanut yhtään. Aina kun lähdettiin jonnekin, koiralle huiskutettiin heippaa pitkän aikaa, ja takaisin tullessa koiran kanssa jälleennäkeminen herätti suuren suurta riemua. Nukkumaan mennessä koiralle annettiin aina hali ja pusu. Koko reissun aikana eniten toisteltu sana oli takuuvarmasti ”hau hau”.

Hyvää yötä, Baloo! *muiskis*