Kävikö pahasti?
Moni on varmaan jo kuullut Rosannan Kävikö pahasti? -kampanjasta, jossa on tavoitteena muistuttaa ihmisiä toisten auttamisen tärkeydestä. Ehdin itse osallistua täällä blogin puolella vasta nyt, mutta olen ilolla seurannut kampanjan leviämistä sosiaalisessa mediassa. Tämän aiheen pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta valitettavasti se ei ole. Ehkä ei kehdata puuttua toisten asioihin, tai sitten ei osata auttaa tai toimia. Itsekään en ole kovin nopea reagoimaan, enkä varmaan osaa tai hoksaa auttaa kovin monessa äkillisessä tilanteessa, mutta voin ainakin yrittää!
Joskus riittäisi ihan pelkkä kysymys ”Oletko kunnossa?” tai ”Tarvitsetko apua?” Jo pelkästä huomioimisesta tulee hyvä mieli, sekä kysyjälle että kysyttävälle. Kaikille tulee varmasti päivittäin hetkiä, jolloin pitää valita huomaavaisuuden ja oman ”kiireen” tai välinpitämättömyyden välillä. Eeva Kolu listasi hienosti pieniä asioita, joilla osoittaa välittävänsä. Esimerkiksi tervehtiminen, anteeksipyyntö mulkoilun sijaan ja oven pitäminen auki sitä tarvitsevalle ovat niin pieniä, mutta niin merkitseviä asioita. Uskon, että jos aloittaa näistä ihan pienistä huomaavaisuuden eleistä, on paljon pienempi kynnys puuttua kiperämpiinkin tilanteisiin.
Vaunujen kanssa liikkuneena ja loppuraskauden vaivojen kanssa taistelleena näen ympäristön nykyisin hyvin erilailla. Pienetkin esteet voivat hankaloittaa matkaa huomattavasti, kun alla onkin neljä pientä pyörää terveiden jalkojen sijaan, tai jos ripeä liikkuminen ei vaan onnistu vaikka kuinka haluaisi. Joskus välinpitämättömyys ihan suututtaa. Esimerkiksi junaan noustessa ongelma ei ole se, ettenkö voisi nätisti pyytää apua, vaan se, miten ihmiset kaikkoavat rattaiden ympäriltä niinkuin ne levittäisivät keskushermoston lamaannuttava kaasua. Vaikea pyytää apua kun kukaan ei ole kuuloetäisyydellä. Itse olen auttanut eräätkin vaunut junaan ollessani jo näyttävästi raskaana, nuorten, salskeiden miesten livistäessä vierestä äkkiä karkuun. Jos esim. terveydellinen syy estää auttamasta, sen voi sanoa kauniisti ihan suoraan.
Kerran juna-aseman hissin ollessa rikki, kiroilin jo mielessäni kilometrin pituista kiertoreittiä, kunnes eräs herrasmies tarjoutui vapaaehtoisesti kantamaan vaunut kanssani portaat ylös. Mikä sankari hän olikaan! Muistan sen hetken varmaan aina!
Kampanjan alunperin liikkeelle sysänneen Aamulla bussissa-postauksen sekä kampanjaan mukaan lähteneiden blogien kommenttibokseissa on ollut mitä hurjempia tarinoita välinpitämättömyydestä! Bussin lattialle rojahtanut vanhus on jätetty makaamaan niille sijoilleen, pyörällä kaatunut on saanut verta valuvana katsella kuinka ihmiset vain kävelevät ohi, bussissa vaunuista tippunutta lasta tai hänen äitiään ei ole autettu jne. Ihan kammottavaa luettavaa! Avuntarvitsija ei välttämättä ole haiseva ja aggressiivinen pulsu, vaan me kaikki saatamme tarvita joskus apua. Myös se pulsukin. Jos itse kaadun, pyörryn, eksyn, joudun kolariin tai mitä tahansa kaameaa tapahtuukin, toivon ohikulkijoiden ryntäävän apuun! Ja tämän kampanjan ansiosta muistan itse entistä paremmin yrittää olla rohkea, ja mennä heti apuun jos joku sitä vaikuttaa tarvitsevan. Tai ainakin voin kysyä ”Kävikö pahasti?” ja hälyttää tarvittaessa paikalle apua.
Kampanja myös facebookissa, käykää jakamassa.