Päiväkodista hakemisen yllättävä helppous sekä hoitoonlähdön haikeus ja vaikeus
Ennen lapsen saantia ja vielä raskausaikanakin kauhistelin väsyneenä töistä kotiin raahustaessani, että miten kamalaa olisi jos vielä pitäisi hakea joku kitisevä lapsi tähän roikkumaan, ja päiväunien, sohvan ja telkkarin sijaan edessä olisi ruuanlaitto-rumba ja lapsen kanssa leikimistä monta tuntia. Vielä vauva-aikanakin vaunuja työnnellessä ajattelin, että kyllähän tää nyt äitiyslomalla menee, mutta mites sitten kun pitää käydä töissä JA hoitaa kotityöt JA hakea se lapsi sieltä tarhasta. Kotimme sijaitsee pienen mäen päällä, ja kotimatka tuntui kovin raskaalta jo silloin, kun huollettavana oli vain se oma napa. Muistan usein vilkuilleeni sitä kotimme vieressä sijaitsevan päiväkodin pihaa, kauhun väreet niskassa kulkien.
No, nyt ollaan siinä tilanteessa, että kotimatkani kulkee melkein jokaisen työpäivän jälkeen päiväkodin kautta. Mutta kuulkaa – ei se olekaan niin kamalaa!
Päiväkodin ovella ensimmäisenä hoitopäivänä.
Vaikka työpäivän jäljiltä olisikin väsyksissä, niin kyllä se vaan antaa energiaa, kun oma pieni kullanmuru juoksee kädet levällään ilosta puhkuen luokse, ja huutaa ”Äiti tuli! Mun äiti tuli!” Jo se ilo mikä omassa sydämessä syntyy kun päivän päätteeksi näkee sen oman lapsensa – korvaamatonta. Se auttaa suuntaamaan ne askeleet sohvan sijaan kohti sitä päiväkotia.
Toinen asia, jota en osannut etukäteen kuvitella, on tarhakuulumisten kertominen. Meidän pikkuneiti on vasta oppinut puhumaan, joten hänen juttujensa kuuntelu on erityisen virkistävää. Tässä esimerkki eräältä iltapäivältä kävellessämme päiväkodilta kotiin:
”Maisa iloinen. Äiti iloinen ja rakas. Maisa leikkinyt pikkuhuoneessa! Maisa nukkunut hyvin. Maisa söi. Kiisseliä. Oli hyvää. Maisa itkenyt päiväkodissa. Äitiä ja isiä ikävä päiväkodissa. Unikissa päiväkodissa. Toinen Unikissa kotona, vessassa odottamassa. Maisa kotiin äitin kanssa. Isi töissä vielä.”
Ensimmäinen kuukausi, puolitoista sujui todella hienosti, ja päiväkodin tädit ovat antaneet ihanaa palautetta. Pikkuneitimme on sopeutunut hoitoon hyvin, ja tulee toimeen muiden lasten sekä aikuisten kanssa. Hän on erittäin omatoiminen, ja päiväkodin tavat ja rutiinit on otettu hienosti haltuun.
MUTTA. Kuten jossain (blogissa?) varoiteltiinkin, nyt on iskenyt takapakki-vaihe. Tällä ja viime viikolla päiväkotiin jääminen on ollut selkeästi vaikeampaa, ja ahdistus tarhaan menosta tulee uniinkin. Neiti ei meinaa iltaisin uskaltaa nukahtaa, kun pelkää joutuvansa jäämään päiväkotiin asumaan. On ollut todella vaikeaa perustella pienelle itkusilmälle, miksi hänen täytyy mennä hoitoon, eikä hän saa jäädä kotiin äidin tai isin kanssa. Olemme kuitenkin keskustelleet asiasta paljon, ja yrittäneet esittää päivähoidon mahdollisimman positiivisena asiana. Toivon, että tämä vaihe helpottaisi pian, ja lapsi saisi lisää uskoa siihen, että hänet kyllä haetaan kotiin joka päivä. Viime viikolla hän vastasi kaikille tutuille ja sukulaisille päiväkoti-uteluihin, että ”päiväkodissa ikävä äitiä ja isiä”.
Pakkasin huomiseksi hoitoreppuun mukaan meidän perheen valokuvia, toivottavasti ne helpottavat pahinta ikävää. Onneksi hoitoviikko on vain kolmepäiväinen, eiköhän se tästä. Tänään olen työpäivän jälkeen, lapsen hoidon ohella, tehnyt kahden seuraavan päivän ruoat, salaatit, iltapalat sekä pellillisen mysliä. Jos tämä äitikin pärjää näin hyvin, niin kyllä lapsikin.