Living my dream – bloggaamisesta
Lilyn uuden perhe-kategorian lanseeraamisen myötä perhebloggaajilta kysyttiin, miksi pidän Lilyssä blogia, jonka teemana on perhe ja lapset. Ensin mietin tartunko kysymykseen olleenkaan, sillä ajatusteni pohtiminen ja niiden kirjoittaminen ei ole vahvin osaamisalueeni, ja monet ihanat ja taitavat bloggaajat ovat jo kirjoittaneet asiasta kaiken mitä halusin sanoa.
Olen viettänyt nyt hieman hiljaiseloa blogirintamalla, vaikken suinkaan aio lopettaa tätä tärkeäksi käynyttä harrastustani. Joten ajattelin kuitenkin jakaa ajatuksiani aiheesta. Kuten moni muukin täällä, minäkään en miellä itseäni pelkästään mammabloggaajaksi, vaan ajattelen enemmänkin niin, että lapsi ja vanhemmuus on yksi niistä elämäni osa-alueista, joista haluan blogissani kertoa. Toisinaan vielä enemmän kuin äitibloggaajaksi, miellän itseni kissabloggaajaksi – vaikka toisaalta perhettähän ne lemmikitkin ovat.
Alunperin aloitin blogin pitämisen siksi, koska en halunnut tukkia Facebook-kavereideni newsfeediä jatkuvilla kissa- ja lapsijutuilla ja -kuvilla. Halusin perustaa väylän, jonka kautta jakaa ajatuksiani ja arjen pieniä sattumuksia niin, että niitä voisivat seurata he, joita aihe kiinnostaa. Pikkuhiljaa blogini aiheet ovat rönsyilleet paljon muuhunkin kuin lasta, vanhemmuutta ja kissakuvia käsitteleviin juttuihin, mutta yritän pitää blogin punaisen langan kasassa.
Lapsen kasvaessa olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota yksityisyyden suojaan, enkä jaa kuvia tai juttuja niin herkästi kuin alussa. Mutta edelleen lapseni teot, jutut ja kehitysvaiheet sekä ajatukseni ja tekoni äitinä ovat isossa osassa blogia. Toistan sen minkä moni muukin (perhe)bloggaaja: täällä saatu vertaistuki ja kannustus on kullanarvoista! On kiva saada ja jakaa vinkkejä muiden äitien (ja isien) kanssa, sekä purkaa harmitusta ja jakaa onnistumisen iloja. Varsinkin aloittaessani bogin äitiyslomallani, olivat sosiaaliset kontaktini melko vähissä. Silloin jos koskaan blogin tuoma yhteisöllisyys ja vertaistuki oli kullanarvoista. Tai no, on se sitä edelleen. Siksi minäkin bloggaan vielä kahden vuoden jälkeenkin.
Minulla on hyvin paljon kissapiireistä tuttuja fb-kavereita ympäri maailmaa, osa sellaisia joita en ole edes koskaan livenä tavannut. Mutta paljon myös sellaisia kavereita, joita ei kissajutut kiinnosta pätkän vertaa. Kissa edestä, kissa takaa, kissa istuu, kissa makaa. Ei todellakaan kiinnosta kaikkia. Mutta täällä omassa blogissani voin jakaa tuutin täydeltä ”päivän kissakuvia” ja niitä käyvät ihailemassa niin tutut kuin tuntemattomat kissaihmiset. Eikä kenenkään tarvitse haukotella aiheen äärellä. Tästä tullaankin postauksen otsikkoon: ala-asteikäinen kissahullu minäni ei olisi ikipäivänä uskonut, että jossain vaiheessa minulla on oma kissoille omistettu blogi, jonne voin tuutata kissakuvia ja -tarinoita vaikka joka päivä, ja kymmenet, joskus jopa sadat ihmiset käyvät niitä vapaaehtoisesti lukemassa. Vau! Me todellakin olemme sitä mitä haluamme, minustakin tuli lopulta ihkaoikea kissabloggaaja.
Omasta blogistani on muodostunut todella tärkeä kanava jakaa ajatuksia ja fiiliksiä. Ja yksi parhaimmista asioista on juuri se, että se on ihan ikioma. Postaan juuri niistä asioista joista itse tykkään. Ja kuten moni muukin täällä Lilyssä bloggaava on sanonut, toinen erittäin tärkeä juttu on kaikki uudet kaverit, joita blogin kirjoittaminen ja muiden blogien seuraaminen on matkalleni tuonut, niin virtuaalisesti kuin ihan livenäkin.
Ja kiitos teille kaikille lukijoille, niin kliseistä kuin se onkin, ilman teitä ei olisi tätä blogiakaan.