Kas, kissani on melkein kuin oikea lemmikki!

Olen täällä blogissani puhunut paljon ylistäviä sulosäveliä rakkaista kissoistani. Mutta olen yrittänyt tuoda julki myös kolikon kääntöpuolta, sitä miten haastavia ja itsekkäitä otuksia nuo söpöläiset joskus osaavat olla. Olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään postausta nuorimmasta kissastamme Viivistä, sekä monista haasteista ja suoraan sanottuna ongelmista sen kanssa. Nyt kun pientä edistystä on tapahtunut, otin itseäni selkärangasta kiinni ja naputtelin loppuun ajatukseni tästä hieman vaikeasta tapauksesta. Luvassa kilometripostaus, mutta halusin saada koko tämän tarinan purettua.

Viivin kuvat poimittu aiemmista postauksista

Niin höpsö linssilude kuin se onkin, minulla on ollut välillä vaikeuksia Viivi-kissani kanssa. Se on melko tempperamenttinen tapaus, joka kovin herkästi purkaa pelkonsa, epävarmuutensa ja ärtyneisyytensä aggressiolla. Kyse on lähinnä tuohtuneesta murinasta ja pienistä läpsäisyistä tai näykkäsyistä, muttei silti kovin toivottavaa käytöstä sisäkissalta.

Viivi on toisaalta herttaisen innokas apulainen, joka osallistuu kaikenlaisiin kodin puuhiin ja haluaa olla mukana joka asiassa. Mutta koskea siihen ei saa. Viivi tulee usein kiehnäämään jalkoihin tai jopa syliin, niin minun kuin meillä vierailevien ystävien. Mutta jos sitä alkaa silittää normaalisti, niin pian on naarmu kämmenselässä. Todella turhauttavaa, ja lasten kanssa vaarallistakin. Se puolustus on laitettava heti tähän väliin, että Viivi ei koskaan hyökkäile kenenkään kimppuun (paitsi appiukon, leikillään), ja lapsia se lähtee useimmiten karkuun eikä tule lähelle. En ole oikein keksinyt, mikä siinä silittämisessä on väärin. Haluaisiko se mieluummin rapsutusta ja suuttuu kun ihminen ei tajua? Vai eikö se vain tykkää kosketuksesta? Miksi se sitten tekee itseään tykö, kehräyksen kera?

Tiedän, mistä Viivin aggressiivisuus johtuu, ainakin osittain. Se on oma kasvattini enkä voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Ihastuin siihen pentuna sen rämäpäisen, mutta hellyttävän sosiaalisen luonteen takia. Halusin pitää sen itselläni sillä ajatuksella, että ehkä teettäisin sillä pentuja joskus. Kun toinen pentu lähti uuteen kotiin, Viiviltä hävisi melskauskaveri, ja silloin sitä energiaa vasta riittikin! Siskonsa oli paljon rauhallisempi persoona, ja olen usein miettinyt, että miksi halusin ehdoin tahdoin pitää itselläni sen tuittupään?! Noh, ylivilkkaan pennun lisäksi eläämäni sattui juuri silloin opintojen viimeisteleminen kaikkine kiireineen. Menetin usein hermoni kissaan, joka kiipesi kynsillään reittäni pitkin, uudestaan ja uudestaan. Ei niin paha farkkuja pitkin, mutta kun aina ei ollut farkkuja jalassa ja kissa kiipesi silti… Auts. En ole koskaan lyönyt lemmikkejäni, mutta kiljunnan ja niskaperseotteen sijaan olisi pitänyt nostaa kissa nätisti pois. Kerta toisensa jälkeen. Ja luottaa siihen, että kyllä se vaatteissa kiipeily jää kun ikää tulee. Sillä kyllä se jäi pois. Mutta kissalle jäi traumat.

Valitettavasti jotkin asiat pitää oppia kantapään kautta. Niin lapsissa kuin kissoissakin on temperamenttieroja, ja tämä kyseinen yksilö olisi kaivannut kilometrien pituista pinnaa silloin elämänsä ensikuukausina. Nyt jos koskaan (äitinä) tiedän sen, että kaikki on vain vaiheita, ja vaikeatkin vaiheet menevät ohi. Myös ne ylivillit pitkin seiniä ja lahkeita spurttailut vähenevät kun kissa aikuistuu. Ja että kissaakin voi ja pitää kouluttaa nätisti ja pikkuhiljaa ohjailemalla, ei natsimeiningillä pää punaisena huutamalla.

(Jos siis blogissani annan neuvoja tai jaan vinkkejä elämään kissojen kanssa, se ei johdu siitä että olisin synnynnäisesti kaikkitietävä, vaan siitä että olen oppinut sekä omista virheistäni että kuuntelemalla kokeneempien kissanomistajien tarinoita ja vinkkejä.)

Muiden kissojen läheisyydestä Viivi pitää, se rakastaa nukkua yhdessä mytyssä ja kuten kuvista näkee, se usein onkin kissakasamme keskellä. Kun iltaisin katsomme telkkaria sohvalla, kaksi muuta kissaamme etsivät heti paikkansa minun ja/tai mieheni sylistä, mutta Viivi menee yleensä iltatorkuille johonkin lähistölle, ei ihan viereemme. Joskus se saattaa kaivautua samaan myttyyn muiden kanssa, eikä sitä haittaa vaikka se kissamytty olisi minun sylissäni. Öisin nuo taitavat nukkua kaikki kolme minun polvitaipeessani. Sulassa sovussa, ilman murinoita ja kynsimisiä.

Kun palauduin vauvavuoden mustasta aukosta takaisin todellisuuteen, huomasin, että tälle ongelmakissalle on tehtävä jotain. Olin toivonut, että kun Mini on niin selkeästi minuun leimautunut ja Ami mieheeni, tämä kolmas kissa eli Viivi saisi syntyneestä lapsesta sydänystävän ja leikkikaverin. No niinhän ei tietenkään käynyt, vaan Viivi on lapsen syntymästä asti vierastanut ja pelännyt tätä arvaamatonta pientä ihmispötkylää. (Kirjoitin täällä aiheesta silloin kun tilanne ei ollut vielä paha) 

Kun pikkuneitimme oppi tajuamaan asioita, hän hoksasi, että nämä meidän kissat ovat oikeastaan aika ärsyttäviä ja arvaamattomia otuksia, erityisesti Viivi. Mustasukkaisuus lapsen puolelta oli valtavaa. Viivi ei ollut yhtä juonikas sala-syliintulija kuten esimerkiksi Mini, vaan alkoi näykkiä lasta aina kun lapsi meni ohi. Todella huono juttu. Lisää hermostumista puolin ja toisin. Viivi jopa välillä kiusasi lasta asettumalla oviaukkoon istumaan, niin ettei lapsi uskaltanut mennä ohi. Mutta onneksi pikkuneitimmekin on terävillä hoksottomilla varustettu – hän otti nukenrattaat ja jyräsi niillä surutta kissan yli. Lapsen kaikenlainen kiusaaminen, pureminen ja raapiminen on aina ollut ankarasti kielletty (ellei lapsi tietentahtoen kiusaa kissaa, silloin eläimellä on oikeus puolustautua). Tiukka komentaminen auttoi pahimpiin ”riitoihin”, mutta toisaalta se sai kissan pelkäämään ja inhoamaan lasta entistä enemmän.

No nyt jo viime keväästä asti olen lähestynyt asiaa eri kantilta. Pehmein keinoin. Ja tulosta alkaa vihdoin näkyä!

Olen yrittänyt kärsivällisesti osoittaa, että kosketus on aina positiivinen juttu. Kissaa ei huiskita pois mistään (tästä pitkät palopuheet ja saarnat miehelleni, jolla on tapana tönäistä kissat pois kielletyiltä paikoilta), vaan ne nostetaan nätisti sieltä kirjahyllystä keekoilemasta lattialle. Olen keskittynyt enemmän Viivin silittämiseen ja hellittelyyn, ja olen hellinyt sitä jopa hieman ”väkisin”, mutta ihan pieniä hetkiä kerrallaan ja laskenut sen sitten nätisti pois. Olen silittänyt ja rapsuttanut sitä aina kun se vaikuttaa sitä haluavan, mutta olen kiinnittänyt tarkkaan huomiota käsieni sijaintiin ja kissan vartalon asentoon, niin ettei sillä ole ollut tilaisuutta näykätä. En ole komentanut sitä mistään muusta kuin väkivallasta ihmisiä kohtaan (ja tässä kohtaa taas painotan, että kyse on pintanaarmuista, ei tappomeiningistä). Olen yrittänyt jutella sille nätisti, ja kehua sitä aina kun se on nätisti tai esim. tulee luokse kutsuttaessa. Olen kehunut sitä usein ilman mitään erityistä aihettakaan. Olen antanut sen leikkiä meikkaamiseen käytetyillä vanupuikoilla ja rullatuilla hedelmäpusseilla. Olen antanut sen myllätä päiväpeiton välissä joka aamu, vaikka se hankaloittaa sängyn petaamista.

Myös pikkuneidillä on tässä tarinassa osansa. Hänen syntyessään kaikki sujui ongelmattomasti (lue aiheesta täältä), ja lapsen kasvaessa vauvasta taaperoksi, kissojen ja lapsen suhde näytti sujuvan oikein kivasti (lue kissojen ja yksivuotiaan yhteiselosta täältä). Tilanne alkoi kuitenkin muuttua lapsen kasvaessa, eikä töihinpaluuni ainakaan helpottanut asiaa. Kun huomasin, että lapsen mustasukkaisuus ja kissojen syrjiminen ei ole jäänyt itsestään pois, aloin kouluttaa myös lasta. Nykyisin kun lapsi on jo isompi, olemme keskustelleet paljon asiasta. Olen kertonut miten kivoja ja söpöjä lemmikit ovat. Olen kertonut, että ne ovat ihmisen varassa, ja on koko meidän perheen tehtävä huolehtia, että ne saavat ruokaa ja vettä, sillä eiväthän kissat pysty tassuillaan avaamaan hanaa eivätkä jääkaapin ovea. On meidän tehtävä huolehtia, että niillä on puhdas pissapaikka sekä annettava vessarauha, sillä eiväthän ne osaa vetää vessanpönttöä niinkuin me ihmiset. Ja aina kun kissa tulee syliini kun luen iltasatua/katson lastenohjelmia, sanon pikkuneidille ”oi katso, Mini halusi tulla tähän meidän viereen! Voi miten kivaa! Saako se tulla tähän meidän viereen kun sekin haluaa kuunnella satua sinun kanssa?” Leikittämistä olemme harjoitelleet jo alle yksivuotiaasta (klik), ja pikkuneiti on siinä jo aika taitava. Kärsivällisyys vaan ei riitä odottamaan kissojen vaanimista, vaan kyllästyminen iskee heti kun hypyt taukoavat. Lapsi on myös saanut erityistehtäviä kissojen kuivaruoan jakajana, ja kissatkin ovat pikkuhiljaa oppineet, että kannattaa seurata kipon kanssa kulkevaa pikkuneitiä, eikä vain tuijottaa minua pitelemässä pelkkää purkin kantta. Joskus kynsien leikkaamisen palkintonamit on tarjoillut pikkuneiti. Ami ja Mini eivät välitä kenen nakkisormin ne kissanmintut ojennetaan, mutta Viiviä edelleen pelottaa. Vaikka kuinka nami houkuttaisi, se ei uskalla ottaa sitä lapsen kädestä. Paitsi eilen! Pieni läpimurto saavutettu.

Ja kas, yhtenä päivänä huomasin, että meillä taitaa asua kolme lemmikiksi soveltuvaa kissaa. Ei Viivi vieläkään täydellinen halinalle ole, eikä se edelleenkään luota lapseemme ollenkaan. Mutta kiusaaminen on jäänyt lähes kokonaan pois, se ei näyki eikä raavi minua enää ollenkaan kun silitän sitä. Ja silloin tällöin iltaisin, vaikka muut kissat nukkuvat kuonot tuhisten jossain muualla, Viivi saattaa käpertyä kämmenen kokoiseksi palloksi minun tai mieheni syliin, kehrätä, antaa silittää ja jäädä sitten siihen nukkumaan. Ihan kuin oikea lemmikki.

Ja pikkuneitikin on kohta aivopesty kissaihmiseksi. Useana iltana se on tepsuttanut Amin perässä ”mä haluan ottaa Amin syliin! Äiti anna Ami mulle syliin!” Kissoille tämä muutos ei ole tullut tutuksi ihan noin nopeasti, sillä Ami-parka laukkaa hädissään innokasta lasta pakoon mahaläskit heiluen. Kärsivällisyysharjoituksia siis jatketaan, puolin ja toisin. Mini ottaa tilanteen paljon lunkimmin, sillä onhan hän koko luomakunnan valtiatar, joten hänellä ei ole mitään hätää. Ami ja Mini ovat pikkuneidin kanssa jo halaamisvaiheessa, ja se on oikein hyvä vaihe se.

Minun perhe – kissoineen kaikkineen – on se vaan niin ihana ja rakas!