Kun ihanin onkin yhtäkkiä ärsyttävin
Oikaisen vähän, ja jätän tästä jutusta pois mieheni ja lapseni. Ihanin tarkoittakoon tässä yhteydessä nyt kissojani. Niitä maailman kauneimpia, pehmoisia ja huvittavia seuralaisiani, joita ilman ei olisi tätä blogiakaan. Niitä, jotka kaappaan kainalooni nukkumaan mennessä ja jotka pitävät minulle seuraa aamukahvipöydässä. Niitä, joiden leikki on mielenkiintoisempaa kuin mikään luonto-tv, ja joiden kehräys parantaa minkä tahansa mielipahan.
Nyt tässä toisessa raskaudessa väsymys on vyörynyt päälle ihan eri tavalla kuin ensimmäisessä. Ehkä se johtuu siitä, ettei leikki-ikäisen lapsen äitinä pysty lepäämään omaa kehoaan kuunnellen niinkuin ennen, vaan on edelleenkin hoidettava palkkatöiden lisäksi koti ja lapsi ruokailuineen, leikkimisineen ja iltapesuineen. Vain lastenohjelmien mahdollistamat päiväunet ovat olleet pelastukseni. Nyt toisella kolmanneksella väsymykseni on osittain helpottanut, mutta kireä pinnani ei. Mieluummin valitsisin hormonien aiheuttamat liikutus-itkut kuin raivonpuuskat. Teen joka päivä paljon töitä sen eteen, jotta malttaisin olla lapseni kanssa yhtä kärsivällinen kuin ennenkin.
En jaksaisi mitään ylimääräistä. En kotitöitä, en askarteluja, en sukuloimista, en edes teatterireissuja. Enkä kissojakaan. Raskauden myötä maailmani on alkanut vahvasti taas pyöriä oman napani ympärillä. Useimpina päivinä haluaisin vain käpertyä sohvannurkkaan katsomaan televisiota (tai vaikka vain tyhjää seinää) ja olla ottamatta kontaktia kehenkään tai mihinkään.
Ensimmäisessä raskaudessa en muista mitään tällaisia ajatuksia kissoja kohtaan. Ehkä silloin sain olla niin paljon enemmän yksin kuin nyt, ettei kissojen hengailu häirinnyt. Silloin sain potea väsymystä ja pahaa oloa rauhassa sohvalla maaten, ja kissat ymmärsivät minun olevan kipeä. Kissat ovat mitä loistavimpia vierihoidon antajia, ja ne ovat vain tyytyväisiä jos saavat nukkua vieressä koko päivän. Nyt en ole voinut pysähtyä potemaan, koska on ollut esikoinen hoidettavana. Joten kissat eivät ole ymmärtäneet, miksi käyn töissä ja hoidan lasta, mutten jaksa hoitaa enää niitä. Kissat eivät aina pääse viereeni edes pikkukakkos-päikkäreideni ajaksi, sillä lapsi ajaa ne mustasukkaisuuksissaan pois. Ja kun viimein saan lapsen nukkumaan, olen itse niin poikki että kaadun suoraan sänkyyn, sanomatta kissoille sanaakaan. Tämä selittää myös pari kuukautta jatkuneen blogi-hiljaiselon, niinkuin useat ovat varmaan arvanneet.
Nämä kissat eivät todellakaan ole mitään sohvanreunalla koristeena eläviä lemmikkejä, vaan vaativat seuraa niin hyvässä kuin pahassa. Ja kun sitä huomiota ei meinaa omistajalta tippua hyvällä, niin sitä haetaan pahalla. Tämän kiristyneen pinnan kanssa se ei ole miellyttävä yhtälö. Yritän kuitenkin muistaa, ettei kireä pinnani ole kissojen vika. Jos ne ovat ennenkin purkaneet turhautumista mm. jyrsimällä muovipussin reunoja, nyt ne tekevät vastaavaa jatkuvasti. Päivät ne vain nukkuvat tylsistyneenä, joten öisin niillä on virtaa riekkua pitkin makuuhuoneen hyllyjä niin että kolina käy. Ne myös nahistelevat keskenään normaalia enemmän. Joka aamu kun meikkaan ja kampaan hiuksia, joku niistä hyppii ylitäydellä meikkauspöydällä (jota en ole jaksanut siivota kunnolla) ja tiputtelee tavaroita lattialle. Pari päivää sitten kiireaamuna hermostuin yhteen niin, että huitaisin sen lattialle. Universumi kosti tämän heti, sillä kissa tipahti suoraan niiden vesikippoon, kastellen sukkani ja housunlahkeeni läpimäriksi.
Huoh. Pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä. Niitä kaivataan nyt roppakaupalla, eikä pelkästää lapsen syntymän odottamiseen.
P.s. En ole jaksanut valokuvaillakaan kissoja kuten normaalisti (ja koska jatkuva pimeys), joten kuvituskuvat taas vanhoja, blogista poimittuja.