Ikävöintikin on välillä ihan jees
Tänään suuntaan auton keulan kohti oletettavasti ihan mielettömän kivoja mekkobileitä. Löysin kaapeistani jopa mekonkin, viime raskaudesta tuttu pikkujoulumekko pääsee taas käyttöön. Hiuksiin on jo kukonlaulun aikaan väännetty työpäivän ja automatkan kestäviä lettejä ja nuttura. Menu-suunnitelmia kuunnellessa vesi herahtaa kielelle (mikä sinänsä ei ole ihme, ottaen huomioon viime postauksessa kirjoittamani seikat), vaikka lupaamani sämpylöiden leipominen vaihtuikin väsymyksen takia pakastecroissanttien ostoon. Automatkoillekin saan huippuseuraa sekä mennen että tullen. Kyllä kelpaa tämän äidin istahtaa työpäivän jälkeen ensin yksiksensä kahvilaan ja lähteä siitä juhlimaan.
Kuvituskuva #MOMFIE-pikkujouluista
Näin äitinä tällaisilla tapahtumilla on se toinenkin puoli. Jotta pääsin lähtemään, tulivat isovanhemmat viikonlopuksi meille lapsenvahdeiksi. Sekään ei ole varsinaisesti ongelma, sillä isovanhemmat tulivat enemmän kuin mielellään lapsenlastaan tervehtimään, ja myös lapsi odotti mummoaan ja ukkiaan innolla kylään.
Mutta se ikävä. Se, jonka tietää olevan tavallaan turhaa tällaisen yhden yön poissaolon takia, mutta joka kuitenkin kuristaa kurkkua autoradion soittaessa Vartiaisen Minä sinua vaan.
Olen ehtinyt viime päivinä ikävöidä miestänikin niin, että eilinen kahdestaan vietetty saunavuoro tuntui super-luksukselta. Viime viikon lopun hän oli työmatkalla, maanantaina iltavuorossa, tiistaina minä olin iltavuorossa, keskiviikkona hän oli iltavuorossa, ja eilen torstaina kummallakin oli jos jonkinlaista venymää. Ja nyt taas minä lähden reissuun. Voin olla siinä mielessä iloinen, että osoittaa todellista arjen romantiikkaa herätä monta tuntia ennen oman kellon soittoa vain, jotta ehtii puhdistamaan vaimonsa auton lumesta <3
Ja entäs se pieni takkutukka, joka jäi vielä unentuoksuisena, paljaat varpaat viltin alta pilkistäen katsomaan lastenohjelmia. Rutisti pienillä käsivarsillaan niin ihanan halauksen, etten malttanut heti irrottautua, vaan myöhästyin töistä. Eikä olisi tehnyt mieli lähteä kotoa ollenkaan, vaan olisin niin paljon mieluummin mennyt sinne viltin alle nyhjöttämään kylki kyljessä oman pikkuiseni kanssa.
Joskus illat kahdestaan lapsen kanssa tuntuvat raskailta ja pitkiltä kuin nälkävuosi, mutta eron hetkellä sen tulevan työpäivän vaihtaisi lennosta mihin tahansa arki-iltaan kahdestaan tai kolmestaan. Ja niinä hetkinä kun en voikaan sanoa, että ”äiti tulee sitten iltapäivällä hakemaan”, on lähteminen melkein sietämätöntä.
Mutta lähdin silti. Tiedän, että illasta tulee hauska. Ja tiedän, että huomenna on ihana herätä aamuun ilman ennen auringonnousua keitettyä puuroa. Ja tiedän, että huomenna minun omat rakkaani odottavat minua yhtä paljon ikävöineenä kuin minä heitä. Välillä on hyvä ikävöidä, jotta muistaa kuinka paljon rakastaa.