Jos jotain sanoo ääneen, niin….

Kirjoitin pari päivää sitten siitä, miten olen pyrkinyt kasvattamaan lapseni, ja että mielestäni olen onnistunut siinä hyvin. Hyvin ei ole sama kuin täydellisesti, eikä elämä kolmevuotiaan kanssa ole mikään stabiili tila.

Vaikka yritin kirjoittaa tekstiin tarpeeksi monta disclaimeria, että kyllä meilläkin hankalia päiviä on, on ollut ja tulee olemaan, niin taisin silti kehuskella liikaa. Sillä nyt on takana taas pari sellaista päivää, jolloin se oma, rauhallisemmalla temperamentilla varustettu lapsi ei todellakaan ole sama kuin ”helppo lapsi”.

Luulin, että viimeisin uhmavaihe oli ohitettu, mutta taisin olla väärässä. Mitäs menin sanomaan sen ääneen. Lisäksi lapsi selkeästi ikävöi pari pitkää päivää poissa ollutta isäänsä ja turhautuu kun äiti ei osaa/jaksa ottaa tarpeeksi osaa erilaisiin mielikuvitusleikkeihin. Tuloksena on lapsi, joka repii muilta leluja kädestä ”koska se oli mulla eka” (ei ollut), ei suostu leikkimään odottamansa lapsikaverin kanssa, loukkaantuu ja ryntää omaan huoneeseen itkemään kun häntä komennetaan ruokapöydässä (aiheesta), laittaa suuhunsa leluja, joita ei saa laittaa suuhun, törmäilee ostoskärryllään kaupan seiniin ”vahingossa” ja kieltäytyy pukemasta päivävaatteita päälleen. Kertaakaan en ole huutanut, ja lapsikin vain kerran tai pari, mutta kyllä tässä on äidin v-käyrä ollut korkealla aika moneen otteeseen.

Että niin, vaikka se henkisten sarvien kalisuttelu olisi hiljaisempaa sorttia, ei se tee siitä sen helpompaa tai mukavempaa.

Mutta onneksi se oma lapsi on hirveän rakas, söpö ja älykäs. Ei siitä mihinkään pääse.