Isoisien neuvot
Mistähän se johtuu, että kärkkäimmät lastenhoito-ohjeet, -vinkit ja -käskyt tulevat lapsemme kummaltakin isoisältä? Siis miehiltä, joiden tietämys ja kokemus lastenhoidosta perustuu hyvin vähäiseen oman lapsen kanssa vietettyyn aikaan yli kaksikymmentä vuotta sitten. Omaa isääni näin lapsena vain viikonloppuisin silloin tällöin. Mieheni perheessä oli asiat vähän paremmin, mutta olen ymmärtänyt, että heidän isällään oli aika paljon muita kiireitä kuin lastenhoito. Siihen aikaan oli tapanakin että naiset hoitavat lapset ja kodin.
Nyt heistä on kuitenki kuoriutunut lapsenlapsensa hoidon ja kehityksenseurannan ammattilaisia. Ihan yhtäkkiä.
Toinen sai vähän aikaa sitten hirveän hepulin, kun Maisa meni tuolin alle. Syytti meitä vastuuttomiksi ja tyhmiksi kun emme reagoineet siihen mitenkään. Siis tavallinen keittiönpöydän tuoli. Konttaava lapsi tyytyväisenä sen alla. Niin???
Kun kävimme toisen luona, Maisa oli kipeä ja roikkui kitisten jalassani koko vierailun ajan. Isoisä oli varma että (korvatulehduksesta huolimatta) lapsi on liian kiintynyt minuun ja siitä kasvaa varmasti henkisesti tasapainoton ihminen. Oletteko nähneet pikkulasta, joka ei kipeänä kitisisi ja roikkuisi äitinsä helmoissa?? Olisi se kauheaa, jos lapsi olisi alle vuoden ikäisenä niin itsenäinen, ettei sillä olisi ketään kehen turvata!
Toinen taas on sitä mieltä, että jos lapsi pikkuisenkaan inahtaa, se pitää ottaa heti syliin ja selvittää mikä on hätänä. Siis jos lapsi vaikka haluaa pöydältä jotain, eikä saa, ja alkaa kitistä. Sillä on varmaan vatsavaivoja!! (niinpä niin)
Toinen on sitä mieltä, että lapselle pitäisi alkaa syöttää suolasilakkaa puolivuotiaana. Ei se neuvola mistään mitään tiedä.
Kun Maisa pikkuvauvana nukkui vieressäni, isoisä puheli vauvalle joka kerta ”vieläkö sinä Maisa nukut äitin ja isin vieressä? Ethän sinä kohta opi koskaan nukkumaan omassa sängyssäsi!” Tuskin se enää teini-iässä haluaa äitin ja isin väliin… Nykyisin, kun Maisa nukkuu omassa huoneessaan, samainen isoisä tuskailee ”voi voi, miten se pärjää siellä huoneessaan yksin?”.
Kun Maisa oli ihan ihan pieni, toinen isoisä varotteli meitä jatkuvasti, ettei saa pudottaa vauvaa. Siis omaa lastaan!! Samoin hän hoki paniikinomaisesti ”tue sitä niskaa, tue nyt sitä niskaa”. Ja portaisiin ei tietenkään saanut mennä vauva sylissä. Hei haloo, kukahan sitä lasta kantelee päivät pitkät, ympäri vuorokauden? Ja olin kanniskellut ihan ihan pikkuvauvoja ennenkin.
Kun Maisa oli ehkä kaksikuinen, ja juuri oppinut tarttumaan esineisiin, toinen isoisä ojensi sille käteen kippuralla olevaa lahjanarua. Kun vauva ei saanut heti kunnon otetta epämääräisestä, mustasta narusotkusta, isoisä oli sitä mieltä että vauvalla on päässä jotain vikaa kun ei tuo hahmotus oikein luonnistu. Kahden kuukauden ikäisellä??!
Toinen isoisä sai kerran melkein slaagin, kun laskin Maisan asfaltille konttaamaan. Kyseisessä paikassa ei ollut vaaraa että kukaan olisi kävellyt tai ajanut lapsen yli. Olimme paljon pysähdyksissä, joten juuri konttaamaan oppinut pikkuinen ei malttanut olla kokoaikaa rattaissa paikallaan. Mutta herranjestas, eihän lasta nyt MAAHAN voi laittaa! Ja katastrofin ainekset: kävimme myös tervehtimässä (ystävälliseksi varmistettua) koiraa!! Ou nou, onneksi lapsi ei saanut ebolaa!
Toisella isoisällä on kissoja, mutta toisella ei. Ja tämä ”kissaton” on pari kertaa nähnyt kun yksi kissoistani läppäsee tassulla Maisaa. Se ei tietenkään ole sallittua, ja olen kirjoittanut lasten ja lemmikkien erotuomarina olosta tännekin. En ole alkanut nylkemään kissaa elävältä siltä istumalta, joten isoisän kommentti: ”sä se et taida kauheasti välittää?” Kiitti. Teki mieli tokaista, että juu, välitän kissoistani enemmän kuin lapsestani. (pakollinen disclaimer: se ei siis ole totta, lapsi on aina ja ikuisesti tärkein kaikista.)
Lisäksi isoisillä on joku ihme kisa päällä. Toinen ravaa meillä jatkuvasti ja ottaa satoja ja satoja (huonoja) valokuvia. Toinen leijuu taivaissa kun osasi ostaa Maisalle toivotunlaisen lelun, ja kokee että jokainen puhelun aikana kuultu lapsen äännähdys on viesti hänelle. Ja molemmat lepertelee niin ettei sitä jaksa aikuinen ihminen kuunnella. Huoh.
Jos lapsi itkee, isoisä ”tietää” mikä sillä on, mutta äiti (tai isä) on se jonka asia kuuluu hoitaa.
Sanomattakin lienee selvää, että esim. vaipanvaihto tai vastaava ei kuulu isoisien tehtävälistalle. Ei vaikka äidillä olisi miten kädet täynnä muuta työtä.
Sekä äitini että anoppini ovat molemmat oikeasti hyviä lasten kanssa. Heidän vinkkejään, mielipiteitään ja apuaan oikeasti arvostan (toki suodatettuna omien arvojeni läpi). Tai olisipa otsikko esi-isien neuvot.
Vertaistukea, anyone?
Maisa 7kk mökkireissulla superiloisena uusien lelujen ääressä. Isoisä: ”Herranjumala, varokaa nyt ettei se tipahda!!”