Aikainen mato tulee syödyksi

Olen todella aamu-uninen ja livästi ilmaistuna aamuäreä. Joka kerta kun aamulla herään, pää painaa ainakin tonnin, ajatukset ovat pelkkää sumua, kuten näkökin, kaikkia lihaksia kolottaa ja ajatus pystyynnousemisesta tuntuu hyvin vastenmieliseltä.

Jos on pakko väkisin repiä itsensä ylös sängystä kukonlaulun aikaan, koko maailma hangoittelee vastaan. Tavarat ovat hukassa ja solmussa ja nekin jotka löytyvät tippuilevat käsistä. Vetoketjut menevät jumiin ja napinreiät ovat kutistuneet. Mehulasit kaatuilevat. Kahvinporot lentelevät keittimestä pöydälle ja lattialle. Tukka ei ole koskaan hyvin. Aiheeseen sopivaa kuvitusta löytyy ite puin-palstalta.

Herääminen on kivuttominta silloin kun saa herätä omaan tahtiin rauhassa. Tunnin, parin torkkumisen ja lekottelun jälkeen alkaa selkärankaan hiipiä ajatus, että voisihan tästä jo nousta ylöskin. Jossei muuta niin vessaan. Hitaat aamut ovat siis minun juttuni.

Tänään on toisin kuin yleensä. Heräsin miehen lähtiessä töihin, enkä saanut enää unta. Heräsin ennen pikkuneitiä! Täällä hiljaisessa kämpässä on aika rauhallista ja mukavaa. Nyt ymmärrän hieman niitä ihmisiä, jotka eivät vihaa aamuja yhtä paljon kuin hirvikärpäsiä.

(Miten ihmeessä voi kolmesta minikokoisesta kissasta lähteä noin paljon ääntä kun kämppä on muuten ihan hiljainen?!)

Nyt aamupalan tekoon. Voi kunpa jostain ilmestyisi eteeni valmis herkkuaamiainen! Vaikkapa tällainen mitä meillä oli hääaamuna: