Äiti humputtelee (tai: äiti harrastaa liikuntaa)
Kuten otsikosta näkee, ajattelin ensin kertoa vapaailtani kulusta, mutta päädyinkin pohtimaan liikunnan merkitystä ja tärkeyttä elämässäni.
Tänään sattumoisin mieheni harrastukset oli ennalta peruttu ja kollegani/ystäväni pääsi töistä samaan aikaan kun minä (harvinaista). Olemme ystäväni kanssa saman kuntoklubiketjun jäseniä, joten varasimme illaksi zumbatunnin, ja päätimme käydä sitä ennen kahvilla. Kesken matkan kahvila vaihtuikin Bravuriaan, jossa nautimme pizzaa. On mahtavaa kun on ystäviä, joiden kanssa voi tilata pieneen nälkään (ja ennen jumppaa) pizzan puoliksi!
Olen siis ollut kuntoklubin jäsen nyt jo useamman vuoden, ja voin rehellisesti sanoa että liittyminen oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Entisenä liikunnanvihaajana ja koulun liikuntatuntien rimanalittajana aloitin harjoittelun varovaisesti kuntosalin puolella. Lopulta (ehkä vuoden jäsenenä olleena) uskaltauduin kokeilemaan erilaisia kevyitä ja helppoja tunteja. Pikkuhiljaa ohjattujen tuntien valikoima kasvoi, ja harrastin kuntosalin lisäksi vaihtelevasti 1-4 kertaa viikossa crossingia, pilatesta, shindoa, zumbaa, bodypumpia, kahvakuulaa sekä lopulta myös joogaa. Koordinaatiota vaativat tunnit eivät ole minun juttuni, en pysty liikuttamaan käsiä ja jalkoja yhtäaikaa. Myöskään pallolla ja minulla ei ole mitään tekemistä keskenämme. Löysin liikunnan ilon lajeista, jotka vaativat voimaa, kestävyyttä ja kehonhallintaa. Ja olin aika hyvä niissä! Näitä lajeja ei opetettu peruskoulussa.
Säännöllisen ja monipuolisen liikunnan myötä kaikki selkä- ja niskasärkyni jäivät pois. Olin energisempi ja hyväntuulisempi. Peilikuva näytti siltä miltä halusin.
Sitten tulin raskaaksi. Selkäni kipeytyi jo alkuraskaudesta niin, etten voinut maata selälläni jumppamaton päällä. Oli turhauttavaa mennä jooga-tunnille kun ei voinut olla kunnolla edes alku- tai loppurentoutuksen aikana. Sitten alkoi armoton väsymys ja kohtalainen pahoinvointi. Kituutin itseni zumbaan pikkupömppömahaa hölskyttelemään. Sitten tuli reissua reissun perään ”nyt kun vielä voi”. Sitten alkoi ne todelliset selkä- ja nivuskivut, jotka estivät kävelemästä salille asti (1,5km). Lopulta laitoin jäsenyyteni tauolle siihen asti kunnes lapsi on 3kk.
Siitä kun jäsenyyteni lapsen syntymän jälkeen jatkui tähän päivään asti, olen käynyt salilla tai jumpassa 1-3 kertaa kuukaudessa. Todellista rahan haaskuuta, tiedän! Mutkun. Ja mutkun. Vaikka on pieni lapsi, on mahdollista harrastaa liikuntaa. Monenlaista liikuntaa. Mutta se vaatii enemmän suunnittelua, aikataulutusta ja tahdonvoimaa. Nuo kaikki ovat minulta vähän vähissä joskus. Mieheni tekee paljon töitä, ja usein on päiviä jolloin hän tulee kotiin vasta seitsemän, kahdeksan aikoihin. Kaikki jumpat ovat jo menneet, ja lähde siinä sitten salille rättiväsyneenä kahdeksalta illalla. Ei kiitos. Yritin päästä hatha joogaan kerran viikossa, mutta melkein joka viikko miehelläni oli siihen aikaan jotain menoa (nyt suosikki tuntini tilalla on astanga joogaa, mikä on minulle tällä hetkellä liian rankkaa). Viikonloppuisin on usein kaikenlaista ohjelmaa, ja jos mieheni on kotona päivät menevät kuin siivillä. Jumppatuokion ujuttaminen johonkin väliin ei suinkaan ole mahdotonta, mutta vaatisi tarkan etukäteissuunnitelman, muuten se vaan jää. ”Mä menen huomenna”. Lihaskuntotreenit onnistuisivat myös kotona esim. lapsen päiväuniaikaan, mutkun.
Marras-joulukuun sairastelujen ym. takia lihaskuntotreeneihin tuli 3 kk tauko, ja vaunulenkitkin jäivät minimiin. Eikä edeltävä vuosikaan kovin reipasta aikaa ole ollut. Selkä on kipeä ja hartiat ovat aivan jumissa. Takapuoli (ja jotain muutakin) roikkuu ja allit heiluu. Koko ajan väsyttää, vaikkei lapsi enää juurikaan valvota. En saa enää hillopurkkejakaan yksin auki.
Mutta nyt puhaltaa taas uudet tuulet! Liikunnan tuulet! (anteeksi tyhmä ilmaus.) Olen tehnyt päätöksen aloittaa taas säännöllisen liikunnan, ja sen helpottamiseksi Maisa on ilmoitettu lapsiparkkiin. Sunnuntaina ensimmäinen kokeilu, toivottavasti pikkuneiti viihtyy. Puitteet ainakin näyttäisi olevan kohdillaan.
Entä mites tänään sujui? Zumba on ainut tanssillinen tunti mihin voin kuvitella meneväni, sillä siellä ei ole niin tärkeää mitä tekee tai miten tekee, kunhan tulee hiki. Väärinhän ne kaikki askeleet meni, mutta tunnin keskisyke oli 145, joten tavoite suoritettu. Hiki tuli. (Huomautuksena: maksimisykkeeni on aika korkea, jotain 200 luokkaa, joten tuo 145 on minulle juuri sopiva syke aerobiselle harjoitukselle.)
Kyllä tästä rapakunnosta vielä noustaan! Nyt on pakko, koska olen kertonut siitä julkisesti.
Miten te olette onnistuneet järjestämään aikaa liikunnalle lastenhoidon keskellä? Kuntosalille vai hyötyliikuntaa?