Ensimmäinen joulu
Pienen nettitauon jälkeen palaan taas blogimaailmaan. Niinkuin monella muullakin lily-vauvalla, myös meillä oli ensimmäinen lapsiperheenä vietetty joulu. Vietimme jouluaattoa appivanhempieni luona, jonne myös omat vanhempani ja sisarukseni tulivat. Ihana, iso perhejoulu! Maisa on kummallakin puolella ensimmäinen lapsenlapsi, joten oli mahtavaa että Maisa sai viettää joulua kaikkien lähisukulaisten kanssa, ja ehkä vielä mahtavampaa että kaikki isovanhemmat pääsivät viettämään joulua Maisan kanssa.
Saavuimme appivanhemmille jo aatonaattona. Joulun kunniaksi Maisa pääsi aattoaamuna viereemme mönkimään. Mikä riemu siitä syntyykään kun saa möyriä, kieriä ja kiepsahdella äitin ja isin peittojen ja tyynyjen välissä!
Pörröpää Maisa ja rakas unilelu-kisu.
Juhlapäivänä saa aamupalaksikin rusinoita…
Jouluun kuuluu tietyt vuodesta toiseen siirtyvät perinteet. Yhdistetyssä joulussa myös perinteitä yhdistellään luovasti. Esimerkiksi televisiosta katsottiin minun toiveestani Lumiukko ja appivanhempieni toiveesta joulurauhan julistus. Taustalla kuuluu pyöriä joulupukin kuumalinja, ja hämmästyin kun pukki olikin eri kuin yleensä! Jälkikäteen huomasin että asia on nostattanut kohua muuallakin, ”voi ei, ohjelma on pilalla, väärä pukki!” Ihan hyvä oli tuo uusikin pukki.
Maisa ja joulupukin kuumalinja. Käsi taputtaa musiikin tahtiin.
Vanhempani ja sisarukseni saapuivat puolenpäivän aikoihin joulupuurolle. Riisipuuro, ihan parasta! Maisa oli jälleen kerran riemuissaan 5-vuotiaan pikkusiskoni näkemisestä. He ovat ennemminkin kuin serkukset, vaikka oikeasti siskoni onkin Maisan täti… (kyllä, meillä on yli 20 vuotta ikäeroa) Maisa tepastelee innoissaan siskoni perässä, ja siskoni välillä leikkii mielissään Maisan kanssa, välillä kiljuu ”ei saa ottaa sitä, ei saa koskea siihen, äiti tuu ottaa se pois, äiti Maisa repii!”
Maisa ja pikkusiskoni.
Myös mieheni sisko miehensä kanssa sekä heidän kissansa olivat mukana. (Meidän kissaraukat olivat yksin kotona, nyyh.) Mieheni siskolla on kaunis ja vähän pulska maatiaiskissa Hilda, sekä yksi Mini-kissani pennuista, hömelö Hemmo. Maisa oli ihan innoissaan Hildasta, sillä se on niin jännittävän erinäköinen kuin meidän omat kissamme, mutta Hilda ei valitettavasti oikein viihdy lasten seurassa. Pari kertaa Maisa sai kuitenki painaa nenästä. Hemmo sen sijaan ei välittänyt Maisasta oikein hyvässä eikä pahassakaan, sillä ei Hemmon tarvitse välittää kun hän on korat.
Maisa: ”Mitä tuolla on?” Hemmo: ”Ai missä on? Kukkuu?”
Hemmo on hyvin persoonallinen tapaus. Siitä riittäisi paljon tarinoita, mutta kerron vain lyhyesti. Hemmo näyttää korat-rotuiseksi vähän kummalliselta, vähän koratin ja E.T.n risteytykseltä, ja yksi pentuajan lempinimi olikin space-cat. Syntymänimenä oli Stuart little (kavereiden kesken Pikku-Stube), sillä se oli pentueen pienin ja heiveröisin, ja edelleenkin se on kollikissaksi tosi pieni, alle 3kg. Kuten kaikki koratit, Hemmo kaipaa huomiota ja seuraa paljon. Jos maailma ei pyöri hemmon haluamalla tavalla, tämä pikkupäsmäri kostaa sen esim. puremalla johtoja (kasvattajan pahoittelut). Olen kirjoittanut paljon juttuja kissojeni lämmönhakuisuudesta, eikä Hemmo ole poikkeus tässäkään asiassa. Nyt joulunakin harmaana länttinä lauteilla makaava Hemmo piti muutamaan otteeseen väkisin kantaa pois saunasta ennenkuin koko kissa olisi kuivunut rusinaksi.
Hemmå Moilanen.
Jouluruoka oli hyvää, ja kuten kuuluukin, sitä riitti. Mieheni söi itsensä ähkyyn, muut vain sopivasti hyvin täyteen. Maisakin söi samaa ruokaa kuin muut, ja hyvin maistui.
Maisan päivällinen: imelletty perunalaatikko, nam; porkkanalaatikko, nam; lanttulaatikko, nam; kinkku, nam; herneet, nam; (vähän) juustoja, nam; keitettyä porkkanaa, nam; joululimppua, nam.
Rento herneidennapsimis-tyyli.
Joulupukkikin kävi! Kuten arvata saattaa, Maisan ja pikkusiskoni lahjapinot olivat aikamoiset…
Äitin sylissä ja sormi suussa ei joulupukin vierailu hirvittänyt niin paljon.
”Onks tää mulle?”
Ooo, jättipaketti!
”Mitäs täältä löytyy?”
Oma suosikkini Maisan saamista lahjoista oli ihana vaaleanpunainen Mamas&papas keinuponi. Myös Maisa halaili innoissaan uutta poniaan, vaikka keinuminen luonnistuu ehkä paremmin vasta pikkuisen isompana. Omista lahjoistani paras oli Pamela Druckermanin kirjoittama kirja ”Kuinka kasvattaa bèbè”. Se ei ole kasvatusopas, vaan ennemminkin mielenkiintoisesti kirjoitettua ja esimerkkejä sisältävää pohdintaa ranskalaisten ja amerikkalaisten kasvatustapojen erilaisuudesta. Olen lukenut nyt kolmasosan, ja tykkään!
Maisa ja poni.
Lahjojen avaamisen jälkeen oli aika vielä rauhoittua hetki yhdessä. Joulussa parasta onkin juuri se, että voi vain hengailla rauhassa, ja nauttia siitä ettei tarvitse tehdä mitään. (Paitsi anoppini, joka hoiti näin suuren porukan kestitsemisen sujuvasti ja iloisena. Tuollaisen kyvyn minäkin haluaisin)
Eteisessä sai vielä testata enon lippistä. Vähän on Maisalla vielä kasvamista…