Hankalakin suhde voi olla myös tärkeä

Olen kertonut täälläkin lapsen ja Viivi-kissan hieman hankalasta suhteesta. Eräänä iltana tajusin, kuinka kiinteästi kaikki perheenjäsenemme kuuluvat kaikkien meidän elämään. Niin ihmiset kuin kissat, myös ne hankalatkin.

Kissoilla on tapana pyöriä lastenhuoneessa kun luen pikkuneidille iltasatua. ”Nekin haluavat kuulla sadun”, selitän usein neidille. Eräänä iltana kesken iltasadun huomasimme kuinka Viivi-kissa leikki verhotankoon sidotun ilmapallon kanssa. Lastakin se kovin nauratti, ja sadun kuuntelu vaihtui luontotv:n livelähetykseen. Yhtäkkiä kissa kuitenkin pyörähti niin, että naru puristui solmuun tassunsa ympärille. Totesin huolestuneena, että nyt kissa ei pääse itse irti ja sitä pitää mennä auttamaan, ennenkuin tassuun sattuu liian kovaan. En ehtinyt napata Viiviä ennenkuin se hyppäsi itse, kiskaisten tassunsa narusta irti. Tarkastin kissan tassun, puhellen sille samalla rauhoittavasti. Kaikki oli ok, tassuun ei tullut sen suurempia vammoja.

Pikkuneiti oli kuitenkin kovin huolissaan, ja alkoi itkeä tassunsa satuttaneen arkkivihollisensa puolesta. Lohdutin lasta, että Viivillä on kaikki kunnossa, ja lapsi rauhoittui pian ja satuhetki jatkui siitä mihin se jäi. Vielä seuraavana päivänä pikkuneiti muisti tapauksen, ja kertoi siitä isälleen kovin huolestuneen näköisenä.

Tuolloin tajusin, miten tärkeä myös tuo ärsyttävä kissa on lapsellemme. Vaikka hän välillä toivoo koiraa kissojen sijaan (hihih), ja on niille mustasukkainen, mieltää hän ne osaksi perhettämme. Ja mikä hienointa – tuntee empatiaa niitä kohtaan. Minun ihana, reipas ja hyväsydäminen lapseni!