”isi, te riitelitte äitin kanssa”

Useissa Lilyn (äitiys)blogeissa on viime aikoina puhuttu parisuhteista ja pohdittu vanhemmuuden vaikutusta parisuhteeseen. Nyt toisen lapsen syntymän lähestyessä aihe on paljon myös minun mielessäni.

Ensimmäisen lapsen syntyessä omat roolit ovat koetuksella. Kävin jo raskausaikana läpi pitkän ajatteluprosessin. Miten muuttua vaimosta ja naisesta äidiksi, ja miten tehdä se hukkaamatta mitään entisestä itsestään? Kaikki lapsuuden muistot traumoineen tuli kahlattua omassa mielessä läpi, ja vertailtua omia vanhempiaan ja muistojaan siihen, miten itse haluaisi toimia. Tuli pohdittua millainen haluaa olla ja millainen ei ainakaan aio olla. Varmasti myös miehellä oli ajattelemista tulevan kanssa, sen miten yhdistää vanhemmuus ja työelämä. Ja parisuhde.

Vauva-aika oli viimeksi hyvin raskasta. Vauva oli terve ja ihan perushelppo – ei refluksia, ei koliikkia, ei supervaativaa tempperamenttia. Silti olin henkisesti ja fyysisesti ihan hajalla. Mies valitsi panostaa perheen hyvinvointiin takaamalla taloudellisen turvan, eli tekemällä kahta työtä korvatakseen minun puuttuvan palkkani. Hän oli töiden takia väsynyt. Minä olin vauvan takia väsynyt. Meidän molempien vanhemmat asuivat melko kaukana ja olivat vielä työelämässä, eivätkä siten voineet auttaa arjen pikkuasioissa. Kunnollisia tukiverkkoja ei ollut. Ensimmäiseen vauvavuoteen mahtui lisäksi mm. hääjuhlat kaikkine järjestämisineen (olisi pitänyt siirtää niitä vuodella) sekä ongelmia kissakasvatuspuolella sijoituskissanpentujen jatkuvasti peruuntuvina kauppoina.

Mutta minä selvisin siitä. Me selvisimme. Lapsi kasvoi kivemmaksi ja koko ajan itsenäisemmäksi, saimme uusia ystäviä sekä oman asuinalueen että blogimaailman muista lapsiperheistä ja minä pääsin takaisin töihin olemaan taas minä. Saimme pidettyä kivat hääjuhlat ystävien ja sukulaisten avustuksella ja kaikki kissatkin löysivät lopulta omat kodit, vaikka otinkin taloudellisesti takkiin tonnin verran. Mieskin lopetti toisen työnsä ja palasi zombista ihmiseksi.

Ajattelin, että olen valmis toiseen lapseen. Että me olisimme. Kuvittelin, ettei mitään vanhemmuus-kipuiluja tarvitsisi enää toistamiseen käydä läpi, vaan suurin kriisi olisi kahden lapsen elämän yhteensovittamisessa.

Olen kuitenkin huomannut, että esikoisen vauvavuoden yksinäisyys jätti syvät arvet, ja niitä arpia revitään taas auki. Kipeästi.

Vaikka tiedän, että mies on pakostakin enemmän kotona kuin silloin, meillä ei ole mitään suurta, normaalista poikkeavaa järjestettävää tai selvitettävää ja tukiverkkojakin on hieman entistä paremmin, niin silti minua kylmää ajatus uudesta vauvavuodesta. Itse vauva on hyvin odotettu – en malttaisi odottaa että näen onko hänellä samanlainen peikkotukka ja nykerönenä kuin siskollaan, enkä malttaisi odottaa sitä, kun saan pidellä sylissäni sitä maailman rakkainta, pientä, lämpöistä vauvanpötkylää, jonka pää tuoksuu parhaudelle. Mutta ne valvomiset, syöttämiset, hyssyttelyt, pyykkäämiset, kokkaamiset, siivoamiset, nälkäiset kissat, flunssat, uhmakiukuttelut, miljoona levällään olevaa lelua ja kuivunut puuro keittiön pöydässä. Seinät, jotka kaatuu päälle kun ei jaksaisi enää yhtäkään itkunpirahdusta.

Se, mitä yritän tällä epämääräisellä vuodatuksella pohjustaa, on että tämä toinen raskaus on parisuhteelleni rankkaa aikaa. Mies auttaa minua paljon, hän hieroo kipeitä jalkojani, putsaa kissanhiekkalaatikkoa, täyttää ja tyhjentää tiskikonetta jottei minua supistelisi ja tekee lapsen kanssa ulkona lumiukkoja. Mutta hän ei voi tietää mitä liikkuu pääni sisällä ja miten paljon minua välillä ahdistaa. Ei, vaikka yrittäisin kertoa. Hormoneilla on varmasti osansa asiassa, halusin tai en. Eikä sitäkään mies osaa oikeasti ymmärtää, vaikka varmasti yrittääkin.

Alkuraskauden väsymys teki minusta helposti kiukustuvan, ja nyt on ilmeisesti jotain loppuraskauden väsymystä ilmassa, ja huomaan olevani taas normaalia kireämpi. Viimeiset päivät töissä ennen äitiyslomaa tuntuvat pitkiltä kuin nälkävuosi. Oikeasti haluaisin vain nukkua ja nukkua ja nukkua, mutten voi, koska esikoinen. Sitten taas hiipii päähän ajatus vauvasta, joka ei anna koskaan nukkua, ja esikoinen vaatimassa huomiota, ja mies epäsäännöllisessä vuorotyössään tekemässä pitkää päivää, ja *boom* päässä keittää yli. Mutta tällaista tämä välillä on. Arki.

*  *  *

Otsikon lainaus liittyy erääseen aamuiseen hetkeen, kun olin väsynyt ja turhautunut ja vetänyt herneet nenään jostain olemattomasta asiasta. Mies ei osannut olla provosoitumatta. Lapsi seurasi tilannetta sivusta. Paukkasin eri huoneeseen rauhoittelemaan itseäni, ja kuulin kun lapsi sanoi isälleen ”Isi, te riitelitte äitin kanssa. Miksi te riitelitte?” Mies vastasi jotain, että äiti on vähän väsynyt ja pahalla mielellä. Lapsen kysymys ei ollut hämmentynyt tai pelokas, vaan sellainen tavallisella lapsen kilkatuksella esitetty tavallinen huomio/kysymys. Johon mies antoi kasuaalisti rehellisen vastauksen. Ja kysymys oli sillä selvitetty. Hetkeä myöhemmin koko asia oli selvitetty ja pyydetty anteeksi puolin ja toisin. Vaikken missään nimessä halua lapsen joutuvan elämään jatkuvan nahistelun keskellä tai kuuntelemaan niitä oikeasti pahoja riitoja, olen silti vähän iloinen siitä, että hän ymmärtää aikuisten kinastelun kuuluvan arkeen, eikä pelästy sitä.

Haluan että kotonamme kenenkään ei tarvitse pelätä vähän isompienkaan negatiivisten tunteiden näyttämistä. Kuten Emmin postaukseen kommentoinkin, tärkeintä avioliitossa on se, että voi luottaa että toinen on ja pysyy, vaikka miten välillä myrskyäisi. Ja minä luotan. Vaikka välillä ahdistaa. Ja me selvitään kyllä, yhdessä.

Maanantaina oli ehkä tämän vuoden kammottavin keli, mutta isä ja tytär rakensivat etupihalle komean Olafin. Tätäkin se on – arki. <3