Kesäpäivän kunniaksi narun jatkona
Kevään/kesän ensimmäinen kunnolla lämmin päivä houkutteli kaivamaan kissojen valjaat esiin monen vuoden tauon jälkeen.
Koska kerrostalomme pihapiiri ei ole ihanteellinen kissojen ulkoilutukseen, kävin jokaisen kolmen kissan kanssa ulkona erikseen. Äkillisten pelkopaniikkien ja muiden tuhoisien yllätysten varalta kuljetin kissat varmuuden vuoksi ulos ja sisään kantoboksissaan.
Ensimmäisenä luonnonurmea pääsi haistelemaan Viivi. Se oli ensimmäistä kertaa valjaissa ulkona sitten pentuajan. Boksin nähdessään kissaneiti taisi luulla meidän lähtevän eläinlääkäriin, sillä se viiletti sängyn alle murisemaan. Uloslähtö sujui murahtelevista vastalauseista huolimatta helposti, mutta ulkona uusi ja tuntematon jännitti aika paljon. Viivi viettikin ulkoiluhetkensä lähinnä kantokopan luona pyörien. Ja kierien – ja voi kertoa, että kuiva sammal tarttuu aika hyvin lyhyeenkin kissan turkkiin…
”Kutittaa varpaita. Voiks tähän astuu?”
Loput Viivin kuvista olivat alla olevan mukaisia. Lasten ja kissojen kuvaaminen niiden ollessa hereillä on varsinaista taidetta. Kännykän hitaalla tarkennuksella lähes mahdotonta.
”Viivi katso tänne!” ”Ai mitä? Mä tulen sinne.”
Saa nähdä alkavatko kissat nyt jatkossa pyytää ulos. Toivottavasti eivät ainakaan kvin usein, sillä säntäilevä taapero ja heinikossa kökkivä kissa eivät ole hyvä parivaljakko yksinään vahdittavaksi. Viikonloppuisin on onneksi mies apuna.
”Äiti täällä on muura-muurahainen!”
Seuraavana nappasin mukaani Minin. Sen kanssa lähteminen on aina helppoa, sillä se pujahtaa aina kantokoppaan istumaan ja odottamaan, kun kopan nostaa eteiseen.
Mini haisteli lämmintä kesäilmaa sydämensä kyllyydestä!
Mini myös huomasi pensaassa hyppelehtivät pikkulinnut. Omistaja oli onneksi hereillä flexin toisessa päässä, ja lintupaistilta vältyttiin.
#selfiewithcat
Rakkautta on…
Mini on minun muruni oltiin sitten kotona tai pihalla. Pitkä tovi ulkoilusta kuluikin sitten sylikkäin auringossa paistatellen. Ah, kesä! Ja minun kissani! <3
Vikana oli ulkoilukonkarimme Ami.
Ami on näistä tottunein valjas-ulkoilija, sillä kahdessa edellisessä asunnossamme (jolloin Miniä ja Viiviä ei vielä ollut) oli oma takapiha. Lyhyen mau-konsertin jälkeen poika alkoikin kierrellä nurmiplänttiä tyytyväisenä, ja ulkoilu muistutti koomahengailun sijaan oikeasti ulkoilua.
”Mitä tuolla kulman takan on? Tuu jo!”
Päivän hupihetki oli, kun pullukkapoika veti muutaman näyttävän kung fu -hypyn kärpäsen lentäessä ohi.
”mums mums” x100.
Paras juttu oli kuitenkin ruoho. Kerrankin sai niittää vihreää heinää niin paljon kuin napa veti, eikä kukaan kiljunut ”eeiii, ne on mun kukat!”.
Oli lämmin. Ja aurinkoista. Ja lämmin. Ah!
”Äiti eikai me vielä mennä sisään?”