Kotiäiti vs koti-isä
Mieheni määräaikainen koti-isyys ja minun reilun kuukauden työkeikkani on vähän yli puolenvälin. Neljä ja puoli viikkoa takana ja vajaa viikko vielä edessä.
Maisa lähdössä isin kanssa ulos. Useammin kuin äidin kanssa.
Pääasiassa fiilikset tästä roolien käännöksestä ovat positiiviset, ja se on tehnyt meille kaikille todella hyvää! Muutama asia on kuitenkin ylittänyt ärsytyskynnyksen, lähinnä minun puoleltani. Ja se ärsyttää vielä enemmän.
Olen aina pitänyt itseäni rentona äitinä, enkä ole pahemmin stressannut, vauhkonnut enkä tuntenut suurta epävarmuutta turhista asioista. En ole tietenkään täydellinen, mutta olen hoitanut lapseni hyvin, jopa paremmin kuin itsekään odotin. Silti minunkin aivoistani löytyy se jokin kummallinen syyllisyys-moodi joka tuntuu lähes kaikkia äitejä vaivaavan, liiaksikin asti. En tietenkään toivo, että miehelläni olisi hirveän rankkaa, tai ettei hän osaisi tai pärjäisi, mutta silti tunnen huonommuutta kun hän pärjääkin niin hyvin. Hullua! Ja tyhmää.
Maisa ja ekat jalkapallotreenit.
Avauduin asiasta muutama päivä sitten Ilman sinua olen lyijyä-palstan kommenttiboksissa, joten ajattelin että on reilua kirjoittaa siitä tänne omalle puolellekin.
Toivoisin joskus mieheltäni enemmän arvostusta sitä kohtaan, että hoidan lastamme kotona ja teen ruuan ja suurimman osan kotitöistä. Eniten siitä lastenhoidosta. Ensimmäisen kerran pahoitin mieleni aiheesta pari kuukautta sitten, kun valitin miehelleni kuinka Maisa on kitissyt koko päivän, tai oikeastaan viimeiset kolme päivää. Mieheni vastasi, että ei Maisa hänen kanssaan ollessaan kitise. ”Sen kanssa pitää vaan jaksaa touhuta”. Mielessäni lensi ärräpäitä, sillä ei lasta voi (eikä oikeastaan edes pidä) koko aikaa viihdyttää, välillä täytyy laittaa ruokaa, syödä, käydä vessassa jne… Onhan se ihan eri asia touhuta lapsen kanssa tunnin tai parin ajan, kuin koko päivä. Ja päivästä toiseen. Mutta kyllä se loukkasi, kun mies sanoi kummastuneella äänensävyllä ”ei se minun kanssani kitise!”. Ja kuulemma jos lapsi ei kitise illalla isälleen sen kahden tunnin aikana, jonka isä on kotona, on mahdotonta että se kitisisi muka minulle päivällä paljon. No, äiti on äiti.
Ajattelin, että muutaman viikon koti-isyys auttaisi arvostamaan minun kotona oloani enemmän, ja lisäisi ymmärrystä siihen miksi kotona olo joskus vaan on rankkaa. Mutta nyt tuntuu että asia on kääntynyt vähän päälaelleen: Minä: ”eikö olekin hankalaa tehdä kotitöitä lapsenhoidon ohessa?” Mies: ”me tehdään kotityöt tytön kanssa yhdessä, ei se ole vaikeaa.” Minä: ”nyt kun tyttö on vähän kuumeinen, ymmärrät varmaan millainen syksy minulla oli kun se oli niin paljon kipeänä?” Mies: ”no ei tässä mitään ongelmaa oo. Vähän enempi vaan täytyy pitää sylissä.” Minä: ”oli ihan kauhea työpäivä, haluisin hetken olla ihan rauhassa, voitko sä syöttää iltapuuron?” Mies: ”mitä, etkö sä halua olla oman tyttäres kanssa? Kun mä olin töissä, mä syötin aina iltapuuron, tai ainaki olin siinä vieressä tiskaamassa.” Tuo viimeinen kommentti oli kaiken huippu.
Maisa ja isin wii-ohjain.
Meidän kotiäitiytemme ja koti-isyytemme on monelta osin erilaista. Isoin ero on, että mieheni tekee töitä 8-12h päivässä 6-7 päivänä viikossa ja minulla ei ollut paljon mahdollisuuksia lähteä kotoa ilman lasta, minä teen nyt 8h työpäiviä 4 päivänä viikossa, ja miehelläni on edelleen sivutyönsä 3h kerrallaan neljästi viikossa. Minä teen tällä hetkellä noin puolet kotitöistä, vaikka kotona olessani tein suurimman osan. Syön kerran, pari viikossa töissä ja viikonloppuisin teemme ruuat yhdessä, ennen minä tein lähes kaikki ruuat arkena ja viikonloppuna. Mieheni pärjää vähemmällä unen määrällä kuin minä. Ja iltaisin Maisa on todella paljon minun perääni, enemmän kuin on ollut mieheni perään ennen tätä.
Isolta osalta näihin eroihin vaikuttaa se, kuten Phocahispidakin sanoi omalla palstallaan, että miehelleni lapsen kanssa kotona olo on kuin lomaa pitkän työputken jälkeen, ja kun tietää että se kestää vain vähän aikaa. Minä puolestani olen väsynyt yhtäkkisestä uuteen työympäristöön sopeutumisesta (vaikka viihdynkin hyvin). Töistä tultuani minä hoidan lapsen (ja kissat), mutta mies saa kaiken ”kunnian” päivän työstä.
Kun isi ottaa valokuvan, se ei katso kuinka ylös (isojen pinosta otetut) pöksyt on vedetty :D
Mutta miksi se menee niin, että mies, isä, voi hyvällä omalla tunnolla käydä töissä ja hoitaa omia asioitaan ja harrastaa, ja jos hän illalla ”auttaa” äitiä lapsen hoitamisessa, se on hieno ja ihana asia ja on ihanaa kun mies jaksaa panostaa perheeseensä? Ja jos mies vielä tekee kotitöitäkin, wuhuu!! Kun taas jos äiti käy töissä, on automaatio että hän hoitaa lapset ja kodin sen päälle. Tottakai, koska hän on äiti. Miksi? Miksi isiä arvostetaan paljon enemmän samoista töistä kuin äitejä?
* * *
Haluan loppuun vielä painottaa, että on mahtavaa että meillä on mahdollisuus tähän isäkuukauteen! Kaikista tärkeintä tämä on isän ja lapsen väliselle suhteelle, ehdottomasti. Myös isän varmuus ja kokemus lapsen kanssa olemisesta on kasvanut, enää ei tarvitse rautalangasta vääntää kaikkea vaan mies osaa tulkita lasta jo itsekin. :)
P.S. Maisalle on puhkeamassa uusi poskihammas, joten kiukkua on riittänyt. Nyt mieheni taitaa alkaa oikeasti ymmärtää millaista se kitisevän lapsen kanssa olo on…;)